Lähivuosienaikana olen hakenut kymmeniä vakituisia työpaikkoja. Olen myös seurannut vierestä, kuinka pitkälle koulutetut ystäväni ja tuttavani tekevät ihan samaa. He etsivät oman alansa töitä – vähääkään nirsoilematta. Eräs ystäväni haki muun muassa yli 600 kilometrin päähän toiselle puolelle Suomea.
Olemme kuitenkin alalla, jossatyöpaikat ovat tiukassa ja kilpailu kovaa. Jopa muutaman kuukauden määräaikaisiin paikkoihin tulee puolen sataa hakemusta. Siksi useimpien “kohtaloksi” jää pienyrittäjyys. Näin silti, vaikka monet ovat jatkokouluttaneet ja kurssittaneet itseään, ja useimpien yli 40-vuotiaiden CV:t ovat kilometrin pituisia.
Ja ikäsyrjinnästähän ei voi tietenkään olla kyse. Sehän on kielletty laissa…
(Kyllä – tämä oli sarkasmia.)
Usein jää täydelliseksi arvoitukseksi, miksi itseä ei valittu.
Kun media- ja markkinointi-, taide- ja kulttuuriala sekä kaikenlainen tutkimustyö kiinnostavat kovasti myös nuoria ja alojen opiskelupaikat ovat kiven takana, harva tajuaa, että unelma-ammatti voi livahtaa sivu suun myös näin: vaikka olisi kuinka iloinnut pääsystä opiskelemaan ja ponnistellut hulluna opintojensa eteen, matka keskeytyy vakituisen työn löytämiseen.
Se, mikä työnhaussa puhuttaa lähipiiriäni eniten, on kuitenkin läpinäkyvyys. Tai pikemminkin läpinäkymättömyys. Usein jää täydelliseksi arvoitukseksi, miksi itseä ei valittu tai kutsuttu edes työhaastatteluun. Kunnallisissa rekrytoinneissa on avattu usein lyhyesti loppusuoralle päässeiden työkokemus ja kerrottu, kuka sai paikan, mutta sekään ei selitä, miksi itse jäi jälleen kakkoseksi.
Yritystenkin kannattaisi muistaa, että automaattivastauksella yhtiö luo myös omaa yrityskuvaansa.
Vielä vähemmän mieltä lämmittää automaattivastaus “kiitos mielenkiinnosta, mutta valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun”.
Ei ole työnhakijalle kovin mieltä ylentävää hautoa itsekseen, oliko koko hakuprosessi jonkinlainen makaaberi teatteriesitys, kun paikkaan valittiin taas kerran työtä jo pitkään sijaistanut ihminen tai joku yrityksen sisältä. Sisäinen rekrytointi on työnantajalle tietysti edullista ja usein huomattavasti riskittömämpää. Mutta mihin sitten tarvitaan se julkinen haku? Mitä järkeä on pompottaa kymmeniä ihmisiä ja herättää heissä toivoa ja intoa?
Yritystenkin kannattaisi muistaa, että automaattivastauksella yhtiö luo myös omaa yrityskuvaansa. Paha kello kiirii kauas. Jos – kuten muuan ystäväni – valmistelee työhaastattelua varten erittäin vaativan powerpoint-esityksen ja matkustaa sitten satoja kilometrejä paikan päälle esittämään sen haastattelijoille, on kohtuullisen törkeää saada palkaksi monistettu koneviesti.
Ja sivumennen sanoen, miten käy niiden ideoiden, jotka yritys saa haastattelutilanteessa täysin ilmaiseksi?
Innostunut työnhakija esittää ideoitaan ja repii auki sieluaan, mutta vastassa on uutistenlukijoita muistuttava ilmeetön raati.
Yhtä törkeää on myös välinpitämätön tai ikävä käytös haastattelutilanteessa, jollaisesta eräs Face-tuttuni kertoi kokemuksiaan. Työnhakijalle tilanne on usein “minä panin peliin koko elämän, mutta sain vain salmiakkia” -tyyppinen. Innostunut työnhakija esittää ideoitaan ja repii auki sieluaan, mutta vastassa on uutistenlukijoita muistuttava ilmeetön raati, joka vilkuilee välillä kyllästyneenä kelloaan. Pöydän toisella puolella näytellään vaikeasti tavoiteltavaa kuin huippumalli treffeillä. Face-tuttuni kysyi aiheellisesti: “Miksi ihmeessä haluaisin sellaiseen paikkaan töihin?”
Tällaisen nöyryyttämisen ja jäykän hierarkian pitäisi kaiken järjen mukaan olla mennyttä maailmaa. Mutta se ei ole, koska monella alalla on valitsijan markkinat. Ja sopii kysyä sitäkin, viihtyykö se paikkaan valittu loistava työntekijäkään kovin pitkään moisessa työkulttuurissa?
Työnhakijan suuhun jää ikävä maku, että hän oli vain pakollinen paha, jonka ideat varastettiin.
Moni miettii kirvelevän tappion jälkeen soittavansa haastattelijalle ja tiedustelevansa rauhallisesti, mitä tein väärin? Oliko CV:ssäni jotakin vikaa? Vastasinko kömpelösti tai puhuinko asian vierestä?
Mutta soittaminen jälkikäteen tuntuu usein nololta molemmista osapuolista. Yleensä informaatio jää saamatta. Ja juuri tässä piilee työnhakuprosessin kaikkein varjoisin ja tuntemattomin alue.
Se, että edes vaativissa työnhakuprosesseissa huomioitaisiin rannalle jääneet ja annettaisiin heille henkilökohtaista palautetta, tuntuu olevan enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Työnhakijan suuhun jää ikävä maku, että hän oli vain pakollinen paha, jonka ideat varastettiin.
Asta Leppä
Kirjoittaja on iloinen ja ahkera pienyrittäjä.
Voit keskustella kolumnista 2.4. klo 23.00 asti.