Kun kolmikymppinen juristi Seppo Tiitinen vuonna 1978 aloitti Suojelupoliisin päällikkönä, odotukset olivat korkealla niin Tamminiemessä kuin Tehtaankadullakin.
Presidentti Urho Kekkonen oli jo pitkään yrittänyt saada Supoa hallintaansa. Nyt laitoksen johtoon löytyi mies, jolla ei ollut mitään kokemusta vakoilusta, joka ikänsä puolesta oli Kekkoseen verrattuna poikanen ja joka kaiken lisäksi tiedettiin uskolliseksi Paasikiven-Kekkosen -linjan kannattajaksi.
Ehkä Tiitinen pystyisi muuttamaan Supon presidentin poliisiksi, eikä Kekkosen tarvitsisi enää tuskailla laitosta "naiiviuden perikuvaksi", joka ei ymmärrä ulkopolitiikan pelisääntöjä.
Myös ministerineuvos Viktor Vladimirov näki mahdollisuutensa koittaneen. KGB:n Suomen-päällikkö, "kotiryssistä" merkittävin, kutsui Tiitisen heti tapaamiseen. Vladimirovin tavoitteena oli aloittaa läheinen suhde ja vaikuttaa sen avulla Tiitiseen niin, että Supo jättäisi KGB:n rauhaan.
Näitä maailman mitassakin ainutlaatuisia läntisen tiedustelujohtajan ja KGB-agentin kahdenkeskisiä hetkiä jatkettiin Vladimirovin kauden loppuun asti.
Vladimirov saattoi vuonna 1984 todeta: KGB:n ja Supon suhde on tasolla, josta emme uskaltaneet edes haaveilla.
Suomettuminen puhuttaa taas
Suomettumisesta on viime aikoina keskusteltu kiivaasti.
Vuoden vaihteessa Ylen kanavilla esitetty Kylmän sodan Suomi -dokumenttisarja ihmetteli Suomen rähmällään oloa ja suomettumis-termi on noussut esiin myös Ukrainan sodan myötä.
Yleensä suomettumisella tarkoitetaan Neuvostoliiton vaikutusvaltaa sodan jälkeisessä Suomessa ja sitä käytetään varoittavana esimerkkinä.
Mari Luukkosen väitöskirja Rautaesiripun varjossa. Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978–1990 ilmestyy sopivasti avaamaan uusia näkymiä suomettumiseen.
Luukkonen etsii vastausta kysymykseen, miten kylmä sota heijastui Suojelupoliisin toimintaan – suomettuiko Supo Seppo Tiitisen päällikköaikana?
Hyvänä rinnakkaislukemisena toimii Alpo Rusin Kremlin kortti. KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982-1991, joka sekin on ilmestynyt tänä keväänä.
Rusin mukaan Supo on välttämätön tutkimuskohde, jos halutaan ymmärtää KGB:n vaikutusta Suomessa.
Samalla hän arvioi, että tutkijalle on mahdoton tehtävä selvittää Supon yhteistyötä ulkomaisten tiedustelupalvelujen kanssa, sillä lähdemateriaalia on rajallisesti tarjolla. Venäjän kiinnostavimmat arkistot olivat hetken auki 1990-luvun alussa, mutta nyt niihin pääsy on kiven takana.
Sekä Luukkosella että Rusilla on myös henkilökohtainen yhteys Suojelupoliisiin: Luukkonen on töissä Supossa, Rusia Supo puolestaan epäili aiheetta vakoojaksi.
"Kotiryssien" seuranta vaihtui huipputeknologiaan
Kun Seppo Tiitinen aloitti Supon johdossa, hän arvioi sen tehottomaksi.
– Nyt laitetaan valot päälle, Mari Luukkonen kertoo Tiitisen kuvailleen muutosta, joka laitoksessa tapahtui hänen saavuttuaan taloon.
Supossa oli puutetta kaikesta, toimistotarvikkeista valvonta-autoihin.
Tiitisen mukaan keskeisin ongelma oli kuitenkin se, että Supo käytti vähät voimavaransa mahdottomaan tehtävään.
1960-luvun alusta lähtien Supo oli keskittynyt seuraamaan KGB:n PR-linjaa eli "kotiryssien" ja suomalaisten vaikuttajien tapaamisia. Saaliina oli sisältököyhiä mappeja.
– Supon keinoilla näistä tapaamisista ei saanut tietoa, joka kävisi todisteesta. Harvoin (Supon agentti) edes kuuli kunnolla, mitä tapaamisessa keskusteltiin. Eikä pelkkä tapaaminen edes tiedustelijaksi tunnetun henkilön kanssa ollut laitonta, Luukkonen sanoo.
Tehokkaammat seurantakeinot, kuten puhelinkuuntelu, olivat Supolta kiellettyjä.
Tiitisen johdolla Supo alkoi keskittyä tieteellis-tekniseen tiedusteluun.
1980-luvun kuluessa Neuvostoliitto pyrki yhä innokkaammin samaan haltuunsa läntistä teknologiaa, jota se voisi hyödyntää sotilaallisessa varustautumisessaan.
– Sitä pyrittiin saamaan joko suoraan laitteina tai tietona esimerkiksi amerikkaistietokoneiden komponenteista, Luukkonen selittää.
Huipputeknologian vienti lännestä Neuvostoliittoon ja muualle itäblokkiin oli kiellettyä niin sanotulla CoCom-järjestelyllä.
Puolueettomana maana Suomi ei virallisesti osallistunut vientikieltoon, mutta käytännössä kieltolistalla oleville tuotteille ei myönnetty vientilupaa. Jos siis Neuvostoliitto halusi täältä huipputeknologiaa, se oli saatava vakoilemalla.
Tutkija Mari Luukkosen mukaan kotiryssä-seurantaan verrattuna tieteellis-tekninen tiedustelu noudatti perinteisen vakoilun menetelmiä.
– Se oli salamyhkäistä toimintaa, jossa KGB pyrki värväämään ihmisiä. Sitä seuraamalla Supo pystyi helpommin osoittamaan, että kyse oli muustakin kuin hauskasta yhteydenpidosta, Mari Luukkonen sanoo.
Painopisteen muutos tuotti myös tulosta. Luukkosen tutkimuksen mukaan Suomesta karkotettujen neuvostoagenttien määrä kasvoi Tiitisen kaudella selvästi. Myös maahantulokieltoja ja varoituksia annettiin aiempaa useammin.
Vladimirov valittikin Tiitiselle, että Suomesta karkotetaan enemmän neuvostoliittolaisia tiedustelijoita kuin monesta Nato-maasta.
Supo taipui, mutta taittuiko se?
Myös Alpo Rusin kirjassa kiinnitetään huomiota siihen, että Tiitisen kaudella tuomioihin tai karkotuksiin johtaneet vakoilutapaukset liittyivät tieteellis-teknisten salaisuuksien luovuttamiseen.
Rusi kuitenkin ihmettelee, että samaan aikaan Supo päästi maahan muualta karkotettuja X-linjan eli tieteellis-teknisen vakoilun agentteja. Esimerkkinä hän mainitsee tehokkaaksi tiedetyn Anatoli Tsernajevin, joka oli vuonna 1983 karkotettu Britanniasta. Suomeen hän saapui vuonna 1987.
Useista muista länsimaista poiketen Suomi päästi maahan muualta karkotettuja neuvostoagentteja.
Supon päällikkö Tiitinen perusteli linjausta sillä, että se helpotti Supon työtä: silloinhan tiedettiin varmuudella, kuka Neuvostoliiton lähetystössä oli tiedustelumies.
Mari Luukkonen pitää perustelua ymmärrettävänä, mutta huomauttaa myös, että linjaus hyödytti KGB:tä - se pystyi lähettämään Suomeen kokeneita tiedustelijoita.
Luukkosen mukaan linjauksen taustalla vaikuttivat luultavasti myös ulkopoliittiset syyt: vastavakoilua ei haluttu politisoida.
Ulkopolitiikka siis heijastui Suojelupoliisin toimintaan. Luukkonen on jakanut vaikutukset kolmeen kategoriaan.
1. Puoluelinja otettiin käyttöön myös Suojelupoliisissa
Seppo Tiitinen alkoi pitää yhteyttä Viktor Vladimiroviin.
– Vladimirov oli Tiitisen "kotiryssä", Luukkonen selventää.
Muualla suomalaisen yhteiskunnan huipulla puoluelinja oli ollut käytössä jo pitkään.
2. Neuvostovastaista toimintaa alettiin seurata aiempaa aktiivisemmin
Seurannan kohteina olivat erityisesti raamattujen salakuljetus itänaapuriin, Puolan Solidaarisuus-liikkeen kannatus sekä äärioikeisto. Mari Luukkosen mukaan äärioikeistoon Supo laski Pekka Siitoinin toiminnan, mutta ei Kekkosen-linjan vastustusta, jota edusti esimerkiksi Georg C. Ehrnrooth.
3. Vastavakoilu
KGB oli Tiitisenkin aikana Suojelupoliisin päävastustaja. Supo onnistui paljastamaan KGB-agentteja aiempaa tehokkaammin ja usein ne johtivat karkotukseen. Mari Luukkosen mukaan ulkopolitiikka otettiin kuitenkin huomioon niin, että karkotukset pyrittiin pitämään pois julkisuudesta ja niiden ajankohtaa säädettiin.
– Voitiin odottaa muutama viikko, että joku ystävyyskuukausi oli onnellisesti vietty loppuun ja vasta sen jälkeen Tiitinen ilmoitti Vladimiroville karkotuksista.
Tiitisen päätös keskittää voimat "kotiryssien" seurannan sijaan tieteellis-tekniseen tiedusteluun ei sen sijaan ole ulkopolitiikan syytä, Mari Luukkonen arvioi.
– En näe muutoksessa dramatiikkaa. Päätös perustui toiminnan tehostamiseen, Luukkonen sanoo.
Myytti KGB:n ylivertaisesta asemasta Suomessa perustuu Luukkosen mukaan laajaan "kotiryssäjärjestelmään". Kuitenkin juuri siirtyminen tieteellis-tekniseen tiedusteluun muutti KGB:n asennetta Supoon: Se ei ollut enää harmiton KGB:lle, Luukkonen kirjoittaa.
Entä mikä on tutkija Mari Luukkosen arvio Suojelupoliisin suomettumisesta? Suomen ja Neuvostoliiton suhde selvästikin vaikutti Supon toimintaan, mutta ylitettiinkö lain ja sopivaisuuden raja?
Viktor Vladimirov selvästikin vaikutti tyytyväiseltä poistuessaan Suomesta vuonna 1984.
– Kun katsoo karkotuslukuja, Vladimirov ei selvästikään onnistunut niin hyvin kuin itse arvioi, Luukkonen sanoo.
Luukkosen mukaan Suojelupoliisi ja sen päällikkö olivat osa YYA-Suomea ja siinä mielessä suomettuivat. Toisaalta missään oleellisessa ei Luukkosen mukaan annettu periksi ja toiminta oli tuloksekasta.
– Jos suomettumisella tarkoitetaan rähmällään oloa, sitä, että olisi jätetty jotain tekemättä KGB:n takia, Supo ei suomettunut. Silloinhan se ei olisi karkottanut ensimmäistäkään Neuvostoliiton tiedustelijaa.
Lue lisää:
KGB:n murhapomo Viktor Vladimirov oli Suomen päättäjien saunakaveri