Lääkevirheitä. Koko päiväksi pyörätuoliin turvavöillä köytettyjä vanhuksia.
Vainajia, jotka makaavat osastolla vuorokauden, kun lääkäri ei ehdi toteamaan kuolemaa.
Sekavia muistisairaita kiipeilemässä pöydillä ja riisumassa itseään alasti.
Näistä aineksista on tehty keskelle hoitoalan ammattilaisten työtaistelua ilmestyvä Armotonta menoa - Hoivatyön lauluja -dokumenttielokuva.
Ohjaaja Susanna Helke oli pitkään etsinyt aihetta, jonka kautta tarttua hyvinvointivaltion perustan murentamiseen. Kun vanhushoivan – erityisesti yksityistetyn ja ulkoistetun – väärinkäytökset nousivat otsikoihin kolme vuotta sitten, aihe löytyi.
Elokuva saa ensi-iltansa nyt, keskellä hoitajien työtaistelua. Se on Helken mielestä vain hyvä. Hän toivoo, että äänettömien ääni viimein kuuluu.
– Koskaan ei näköjään ole oikea aika korottaa palkkoja tai parantaa työoloja. Kuka tahansa voi nähdä, ettei noilla palkoilla tule varsinkaan kasvukeskuksissa toimeen. Vaatimukset ovat vähintään kohtuullisia.
Hoitajia pelotellaan hiljaiseksi
Vanhushoivan epäkohdat nousivat alkuvuodesta 2019 valtavaksi puheenaiheeksi. Kerta ei ollut ensimmäinen, mutta nyt Helke aisti muutosta ilmassa.
Sitä ei kuitenkaan tullut, tuli vain lämmintä kättä.
– Hoivan kriisistä on puhuttu tasaisin väliajoin, mutta se on aina ollut tavallaan vain jäävuoren huippu, joka on pilkahtanut esiin. Silloin tapahtui kuitenkin jotain sellaista, joka mursi hiljaisuuden muuria etenkin vanhusten hoivassa. Vanhushoivassa tuli rahan, tehokkuuden ja säästämisen logiikan ja hoitotyön etiikan välinen ristiriita erityisen kirkkaasti esiin.
Hoitajille saa kyllä kuka vaan sanoa ihan mitä haluaa. Olen seurannut monta kertaa vierestä kun lääkevirheitä tapahtuu. Oli kiellettyä sanoa omaisille, että teemme vajaamiehityksellä.
Hoitajien kuoro
Vaikka epäkohtia tuotiin esiin julkisesti, oli Helken lähes mahdotonta löytää elokuvaansa päähenkilöä.
Elokuvan tekijät saivat liittojen kautta lukemattomia kirjeitä, joissa kerrottiin alalla jaetusta ahdingosta, mutta hoitajat eivät uskaltaneet astua esiin nimellään ja kasvoillaan – lukuun ottamatta Tiina Mollbergia. Mollberg oli jo vuosia aiemmin tuonut alan väärinkäytöksiä julkisuuteen.
Helken hoitajilta saamat nimettömät viestit todistivat kaikki samaa: oman etiikan ja asetettujen vaatimusten välistä kitkaa, riittämättömyyttä ja ahdinkoa.
– Hiljaisuuden ja pelon kulttuuri on todella hurja. Pienipalkkaiset ihmiset syystä pelkäävät varsinkin yksityisellä puolella juridista lihaksistoa. Heitä on peloteltu ja ostettu hiljaisiksi, joitain myös mustamaalattu vaikka lakanoiden varastajiksi.
Helken mielestä hiljaisuus on pöyristyttävää, eikä sitä pidä hyväksyä.
– Kyse on ihan tavallisista töistä, joita tehdään meidän kaikkien verorahoilla. Sellaisissa pitäisi olla äärimmäinen läpinäkyvyys.
Hoivarobotteja ja yrityssalaisuuksia
Kun Susanna Helke aloitti dokumenttinsa taustatyöt, olivat talousahdingossa kärvistelevät kunnat jo vuosia ulkoistaneet palveluitaan jättiyhtiöille. Yksityisten, suurten yksiköiden uskottiin olevan tehokkaita ja taloudellisia.
Sitten kompastuttiin kilpailutustaitojen puutteeseen, valvonnan vajaukseen, yrityssalaisuuksiin ja yksityisten yritysten voitontavoitteluun.
Me olemme kestävyysvaje. Me olemme kestävyysvaje. Meitä on liikaa ja meillä on liikaa vaivoja.
Eläkeläisten kuoro
Helken elokuvassa yksi tarinalinja seuraa hyvin tavallista tarinaa, jossa pieni kunta kamppailee hupenevan valtion rahoituksen ja alati kasvavan hoivavastuun puristuksessa. Vastaukseksi löytyy hoivajätti, joka tullessaan tuo oman lääke- ja ruokahuoltonsa ja nitistää paikalliset pienyrittäjät.
Asiakkaat, jotka olivat ennen jonkun äitejä, isiä, puolisoita tai sisaruksia muuttuvat numeroiksi, päätökset karkaavat kauas ihmisistä, joista on kyse.
Kaavin kunnassa hoivabisneksen etiikkaa eivät kyseenalaista punavihreät fillarihipsterit, vaan varttuneet keskustalaiset, jotka pelkäävät läheistensä katoavan järjestelmän hampaisiin.
Kaksi vanhaa Väinöä käyvät laulamassa muistisairaille vaimoilleen samalla kun toisaalla japanilainen hoivarobotti yrittää pakkoaktivoida vanhusta jumppatauolle.
– Jos tämä on se ajanviete, mitä on tarjolla, me ollaan kaikki dillejä, toteaa vanha mies, jolle robotti puhuu kuin lapselle.
"Vain hoitajia kiinnostaa hoitajapula"
Kun vanhusten hoivan epäkohdat nousivat otsikoihin alkuvuodesta 2019, näytti hetken aikaa siltä, että sosiaali- ja terveyspalveluiden rapautuminen haluttiin pysäyttää sekä oikealla että vasemmalla.
Sitten tuli koronapandemia, eikä kukaan enää puhunut hoivatyön aliarvostuksesta. Hoitajille taputettiin iltaisin parvekkeilla, ja Finlandia-talo värjättiin sinisin valoin terveydenhuollon eturintamassa taistelevien kunniaksi.
Lisää rahaa tai resursseja ei kuitenkaan tullut, Helke huomauttaa. Raha ei korvaa puuttuvia käsipareja, mutta sillä on olennainen rooli alan houkuttelevuudessa. Raha myös osoittaa, pidetäänkö työtä arvossa vai ei.
– Emme me voi pakottaa ketään pysymään tällä alalla tai hakeutumaan tälle alalle, jos työolot ja korvaus ovat kelvottomia. Hoitajat näyttävät olevan ainoita, joita huolestuttaa hoitajapula, Helke sanoo.
Ihmiselämää koskeva työ on tehtävä hyvin
Armotonta menoa – hoivatyön lauluja -dokumentissa hoitajien ja eläkeläisten kuorot laulavat karusta arjestaan. Raha puhuu, ihminen unohtuu.
Elokuvan musiikin säveltänyt Anna-Mari Kähärä halusi antaa vaiennetuille äänen, hyvin konkreettisesti. Kähärä säveltää tavallisesti pianolla, mutta nyt hän lauloi.
– Kun sain näitä hoitajien kirjeitä ja heidän lauseitaan, päätin kokeilla sitä, että olen itse se hoitajien ääni. Lauloin kymmeniä raitoja itseni kanssa, ja niiden päälle lauloi Philomela-kuoro Marjukka Riihimäen johdolla. Lopputulos on yhdistelmä meikäläistä ja kuoroa.
Kähärän mielestä kuorolaulu on loistava keino hoitajien viestin välittämiseen.
– Vaikka kirjeet olivat yksittäisiltä ihmisiltä, niistä muodostui suuren joukon ääni. Tekstit saavat laulettuina syvemmän merkityksen. Laulu välittää tunnetta. Se auttaa ymmärtämään, että nämä ovat oikeita asioita, jotka pitää korjata tässä yhteiskunnassa.
Ohjaaja Susanna Helken mukaan laulu auttaa tekemään näkymätöntä näkyväksi. Hoitajien kuoron lisäksi elokuvassa kuuluu eläkeläisten ääni. He laulavat olevansa kestävyysvaje.
– Se on tällainen hirtehinen mielenosoitus. He käyttävät tätä kummallista byrokratian ja talouden kieltä, joka valuu valtiovarainministeriöstä meidän ruokapöytiimme. Tällainen karnevalisoi sitä kieltä ja keikauttaa sen toiseen asentoon.
Kolmen vuoden syväsukellus hoitajien ja hoidettavien arkeen opetti ohjaaja Susanna Helkelle sen, että ihmiset palavat loppuun joutuessaan jatkuvasti tekemään työtään oman etiikkansa vastaisesti.
– Hoitoalalle hakeutuu ihmisiä, jotka ovat todella sitoutuneita työhön, jonka koko ydin liittyy etiikkaan. Se työ on tehtävä hyvin, koska se koskee ihmiselämää. Siinä ovat elämän ja kuoleman kysymykset päivittäin käsillä. Jos joutuu päivittäin lähtemään kotiin niin, että on joutunut tekemään työnsä huonosti, niin ihminen ei kestä sitä.
