Jos ympäristökatastrofi horjuttaa ekosysteemiämme tai ilmastonmuutos aiheuttaa äärimmäisiä sääoloja, ihmisen selviytymisen kannalta tärkeää on turvata ruuan saanti.
Suomalaista ruokaturvaa ylläpidetään tallettamalla viljojen siemeniäeteläisessä Ruotsissa sijaitsevaan siemenpankkiin. Toinen vielä laajempi tallennuspaikka on koko maailman siemenpankin holvi Huippuvuorilla. Näihin pankkeihin on tallennettu useita jalostamattomien maatiaisviljojen siemeniä, esimerkiksi Ruotsissa on Virolahdella kasvaa Hermanni-ruista ja Arvo-ohraa.
– Maatiaisviljoja kerättiin Suomessa talteen 70- ja 80-luvuilla. Nyt kun ilmasto muuttuu ja haluamme viljellä luomua, vanhoja lajikkeita otetaan jälleen viljelyyn. Modernit lajikkeet eivät välttämättä kestä sääoloja ilman torjunta-aineita ja mineraalilannoitteita, sanoo maatiaiskasveihin erikoistunut lehtori Annika Michelson Hämeen ammattikorkeakoulusta.
Suomen siemeniä turvataan
Siemenpankin ylläpito on myös viranomaistehtävä. Luonnonvarakeskus toimeenpanee kansallista geenivaraohjelmaa ruokaturvan ja huoltovarmuuden vuoksi.
– Monet valtiot toteuttavat ohjelmaa kansallisesti. Meidän itsemme tulee huolehtia oman maamme perinnöstä, sanoo Luonnonvarakeskuksen tutkija Maarit Heinonen.
Näistä siemenistä voi löytyä apu, jos kasvuolosuhteet muuttuvat. Siemenpankkiin on tallennettu nykyisten tehoviljeltyjen viljojemme alkuperäisiä kantamuotoja, jalostamattomia maatiaisviljoja. Niiden lisäksi on vanhoja kauppalajikkeita, joissa on nykyviljoja runsaampi geenien kirjo.
Jos äärimmäiset sääolot koettelisivat maailmaa, häviäjiä olisivat todennäköisesti tehoviljellyt viljat. Verrattuna maatiaislajikkeiden useiden vuosikymmenten viljelyhistoriaan, nykylajikkeista on lyhyt viljelykokemus. Samalla kun niistä on tuotettu mahdollisimman satoisia, niistä on voinut hävitä kestävyyteen vaikuttavia geenejä.
Tämä suuri kokonaisuus ja ruokaturvan ylläpito on kuitenkin riippuvainen yksittäisten viljelijöiden työstä.
Sydämen asia
Kaikki lähtee liikkeelle ruohonjuuritasolta, yksittäisen siemenen geeneistä. Sen alkulähteellä taas on yksittäinen viljelijä. Yksi heistä on virolahtelainen Lauri Takala.
– Koen sydämen asiakseni pitää huolta maatiaisviljoista, luomuviljelijä sanoo, vaikka tietääkin, että ne eivät voi kilpailla sadon runsaudessa nykyaikaisten lajien kanssa. Hänen kaltaiselleen pienviljelijälle ne ovat silti sopiva vaihtoehto.
Luonnonvarakeskuksen ja Hämeen ammattikorkeakoulun yhteishankkeessa Monimuotoisuutta peltoon on mukana 74 muutakin viljelijää, joilla on kasvatettavana jalostamattomia maatiaisviljalajikkeita. Suomalaisissa pelloissa kasvaa yli 150 maatiaisviljalajia. Mukana on luomuviljelijöitä ja pienimääräisesti leipomoiden käyttöön viljeleviä henkilöitä.
– Edelleen löydämme aina joskus myös ennen rekisteröimättömiä vanhoja maatiaisviljalajikkeita, sanoo Heinonen.
Nimi viljelijän isän mukaan
Takalan pellolla Virolahden Klamilassa kasvaa useampia maatiasvilja- ja alkuperäiskasvilajikkeita. Yksi niistä on luomuviljelijän isän mukaan nimetty Hermanni-ruis.
– Nimellä halusin kunnioittaa edellisten sukupolvien työtä, sillä ilman heitä meillä ei olisi tätä viljaa, sanoo Takala.
Hän kasvattaa myös toisen henkilön nimen saanutta Arvo-ohraa. Sen siemen on saapunut kasvatukseen siemenpankin lisäysviljelyn kautta, alkujaan naapurikunnan Miehikkälän puolelta, ja myös sen nimessä kunnioitetaan aikaisempia sukupolvia.
Viljojen lisäksi Takala kasvattaa myös muita kasveja, kuten ryvässipulia, joka on nykyään kaupasta ostamamme sipulin edeltäjä. Entisaikoina se oli maaseutujen pienviljelyssä vallitseva laji.
Satomäärät pieniä
Nykyviljojen edeltäjät eli jalostamattomat ja luonnollisella tavalla kehittyneet maatiaisviljat – kuten Hermanni ja Arvo ja monet muut – ovat kasvaneet ja kehittyneet useita satoja vuosia, ja kehityksensä aikana niiden geenit ovat jalostuneet kestämään monenlaisia säitä.
Maatiaisviljat eivät kuitenkaan sinänsä riittäisi ratkaisuksi laajaan ruokakriisiin, sillä vaikka ne ovat geneettisesti monimuotoisia, ne eivät tuota kovinkaan runsasta satoa.
Niiden korret ovat myös teolliseen viljelyyn kovia ja vahvoja, ja juuret ovat pitkiä. Tämä vaikeuttaa nykyaikaista koneellista viljelyä. Niinpä ne eivät voi kaupallisessa viljelyssä kilpailla nykyaikaisten paljon satoa tuottavien viljalajien kanssa.
– Tarvittaessa maatiaisviljojen rikkaista geeneistä voidaan kuitenkin lähteä jalostamaan taas jotakin uutta, sanoo Takala.
Hapanjuurileipurit kiinnostuneita
Maatiaisviljat kiinnostavat tutkijoita paitsi geeniensä, myös ravinnerikkautensa vuoksi.
– On viitteitä siitä, että nämä viljat ovat myös mineraaleiltaan ja ravintosisällöiltään erinomaisia. Vaikeampi kysymys on, kuinka paljon parempia ne ovat kuin tehoviljellyt lajikkeet. Eliei vielä tiedetä,kuinka paljon kuluttajalle tästä on käytännön merkitystä, sanoo luonnonvarakeskuksen tutkija Maarit Heinonen.
Myös tavalliset kuluttajat ovat olleet kiinnostuneita vanhoista viljalajikkeista.
– Hapanjuurileipurit ovat löytäneet maatiaisviljat. He kertovat, että niiden ominaisuudet tulevat hyvin esiin leivässä. Lisäksi olen kohdannut käsityöharrastajan, joka oli kiinnostunut maatiaisviljojen vahvoista korsista himmeleiden tekoon, kertoo Heinonen.
Monimuotoisuutta peltoon -hankkeessa mukana olevista viljelijöistä osa tekee kuitenkin työtä hyvin pienissä määrin ja harrastuksenomaisesti. He ovat lajien säilymisen ja elävänä pysymisen kannalta silti tärkeitä.
Viljan palauttaminen siemenpankista takaisin viljelyyn ei ole aina helppoa. Siementen säilytystä ja myyntiä sääntelevät erilaiset lait ja pykälät, jotka on tarkoitettu suurempien kaupallisten viljaerien käsittelyä varten.
Niinpä viljan palautus siemenpankista takaisin viljelyyn voi tarkoittaa myös haastavaa lupaprosessia.
Vilja viihtyy samassa maassa
Heinonen pitää tärkeänä, että maatiaiskantaisia viljoja viljellään, eivätkä jyvät jää vain siemenpankkiin varastoitumaan. Viljelemällä maatiaislajike jatkaa vuosisatoja kestänyttä kehitystään ja sopeutuminen alueen olosuhteisiin jatkuu.
– Palautamme viljaa mielellämme samaan maahan ja samalle seudulle, missä se on ollut vuosisatoja. Näin vilja jatkaa kasvuaan ja kehitystään, mutta tietenkin viljely tuottaa samalla myös satoa, hän sanoo.
Vuosisatoja vanhat siemenet ovat erikoistuneet kasvamaan juuri omalla kasvupaikallaan, jossa ne ovat olleet kauan. Jokaisella seudulla parhaiten menestyvät juuri siihen ilmastoon ja maahan tottuneet lajikkeet.
– En voi ajatella, että näitä viljoja kasvatettaisiin vaikkapa Pohjanmaalla. Se voi onnistua, tai sitten ei, en voi tietää, mutta se ei ole tämän työn idea, sanoo virolahtelainen luomuviljelijä Lauri Takala.