Loviisan pappilassa päätettiin tehdä 1990-luvun alussa hengellistä historiaa. Suomeen haluttiin perustaa ensimmäinen protestanttinen luostari.
Evankelis-luterilaisen kirkon luostariperinne oli katkennut satoja vuosia aikaisemmin uskonpuhdistukseen eli reformaatioon Martti Lutherin aikana.
Luostaritoiminnan elvyttäjinä oli merkittäviä hengellisiä hahmoja: muun muassa arkkipiispa John Vikström, Helsingin piispa Samuel Lehtonen, kirkkohistorian professori Pentti Laasonen ja kirjailija Anna-Maija Raittila.
Enonkoski antoi vanhan koulun
Mutta miksi juuri Enonkoskelle? Hankkeen primus motor, Loviisan silloinen kirkkoherra, rovasti Veli-Matti Hynninen on lähtöisin Enonkoskelta ja sittemmin pitkäaikainen kesäasukas. Hän sai myös houkuteltua kunnan etsimään tilat luostariyhteisölle.
Luostarin toiminta käynnistyi entisellä Ihamaniemen kyläkoululla vuonna 1994.
–Ajatuksena oli hyvin suomalaista hengenviljelyä suosiva paikka. Vanhasta luostariperinteestä poiketaan siinä, että asukkaat eivät joudu sitoutumaan elinikäiseksi asukkaaksi. On vapaus tulla ja mennä. Myös perhekunnittain saa asua, Hynninen kuvailee.
–Ensin oli paljon innostusta ja kiinnostusta. Paikallista talkooväkeä ja yöpyviä vierailijoita eri pituisia aikoja.
Yksi piristysruiske oli oman kappelin vihkiminen. Myös regulaa eli luostarisääntöä laatimaan perustettiin oma ryhmä, jota veti rovasti Orlando Molina.
Käsitöitä ja täysihoitoa
Luostariyhteisössä oli aluksi neljä asukasta, pisimpään asunut Virva Tyrväinen vihittiin myös ensimmäiseksi luostarisisareksi eli sisar-Virvaksi.
Tyrväisen jälkeen vastuuhenkilöksi jäi yllättäen Leila Kosunen.
–Sanoin aikuisille lapsilleni, että lähden rauhoittumaan kahdeksi viikoksi, mutta se venyi pariksi vuodeksi.
Luostarin ylläpitoa ja elämää rahoitettiin pääosin kolmesta lähteestä: evankelis-luterilainen kirkko antoi avustusta, luostarin ystävät sekä talkoolaiset myivät tekemiään käsitöitä ja lyhytaikaiset vieraat maksoivat täysihoidosta.
Euroopan Unioniin liittymisen alkuvuosina ely-keskus myönsi EU-rahaa kiinteistöremonttiin, kuten monille kylätaloille eri puolilla Suomea.
Kosusen mukaan raha oli tiukalla ja ajoittain vieraat harvassa.
–Luostarisäännön mukaiset kolme hartaushetkeä oli päivittäin. Monesti olimme kahdestaan, minä ja luostarikissa Calico, Kosunen muistelee.
–Epätasaista on ollut. Välillä on järjestetty säännöllisiä kuukausittaisia jumalanpalveluksia paikallisväestölle ja ryhmätoimintaa, mutta ajoittain ei. Toiminta vaatisi sitoutuneen henkilön paikan päälle, rovasti Hynninen huokaa.
Pula rahasta ja talkooväestä
Luostarin kohtaloksi näyttää koituvan sama kolmiyhteys kuin kylätaloilla ympäri Suomea: nousevat ylläpitokustannukset, ikääntyvät aktiivit ja suuren, vanhan kiinteistön korjauskulut.
–Viime syksynä tapahtunut vesivahinko maksoi parikymmentä tuhatta euroa, mikä oli ikään kuin se viimeinen pisara, kertoo tukiyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Jari Uimonen.
Vuosikokouksessaan huhtikuussa Suomen evankelisluterilaisen luostarin tukiyhdistys ry päättikin lopettaa luostariyhteisön Enonkoskella. Kohtuullisessa kunnossa oleva kiinteistö ja irtaimisto on tarkoitus myydä syksyllä.
–Kyllä minusta tukiyhdistys nyt on ymmärtänyt hommansa hieman omituisesti, jos he ovat lopettamassa sitä mistä heidän piti vastata: luoda sinne uutta toimintaa ja tulevaisuutta, Hynninen ripittää.
Sittemmin Enonkosken yrityskummiksikin valittu Hynninen aikoo vielä kertaalleen valjastaa suuremmat voimat luostarin pelastamiseksi.
Heinäkuussa on tarkoitus järjestää kokoontuminen, johon on kutsuttu evankelis-luterilaisen kirkon johtoa ja aktiiveja kautta maan pohtimaan, miten Suomen ainoan protestanttisen luostariyhteisön taru saataisiin vielä jatkumaan.
Kesän ajan Enonkosken luostaria operoi vielä Via Silentii – Hiljaisuuden ystävät ry, joka ottaa vastaan kävijöitä aina elokuun loppuun asti.