Aina kun maailmantalouden ilmoitetaan olevan jyrkässä pudotuksessa, menen nuoruuden kotipaikkakuntani Kangasalan Facebook-ryhmään. Siellä on vuosia jatkunut keskustelu siitä, miksi joillekin on niin mahdotonta ymmärtää, että Lahdentiellä tosiaan saa – ja ennen kaikkea pitää – ajaa sataa kilometriä tunnissa. Jos keskustelu jatkuu edelleen, ja kun se jatkuu, niin hengähdän helpotuksesta.
Lahdentien alinopeudet sekä niistä aiheellisesti syntynyt keskustelu ovat merkkejä siitä, että hyvinvointivaltio on toistaiseksi onnistunut tehtävässään. Samalla tuo keskustelu, joka välillä saa suhteellisen jyrkkiä sävyjä – jopa henkilöön menevää kritiikkiä esiintyy – kertoo tutusta ilmiöstä: kun henkilöt eivät kohtaa kasvokkain, soveliaisuuden rajat rikkoutuvat helposti.
Kangasala on kasvukeskuksen, Tampereen, kupeessa, eikä käy näin ollen puhtaaksi esimerkiksi maaseudun yhteisöstä. Mutta moni kaupunkilainen kohtaa sellaisen mökillään, ja monet asuvat maalla vakituisesti. Väkeä on vähemmän, joten kasvokkain kohtaamisia on suhteellisen harvoin. Silti näissä kylähyväsissä vallitsee hyväksyvä henki. Poikkeuksia toki on, mutta ei niistä sen enempää tällä kertaa.
Selviytyminen vaatii sitä, että toisten kanssa on jollakin tasolla tultava toimeen.
Maaseudun hieno puoli on, että muutaman sadan asukkaan yhteisö on kuin kaukainen saari, jonne ihmiset ovat joutuneet joko vahingossa tai omasta vakaasta tahdostaan. Jokainen ymmärtää, että selviytyminen vaatii sitä, että toisten kanssa on jollakin tasolla tultava toimeen.
Kesäisillä markkinoilla tai kylän huoltoasemalla kohdattaessa omat mielipiteet vaikkapa politiikasta pidetään usein piilossa. Tai jos ei piilossa, niin ne ilmaistaan maltillisesti. Ja vaikka suku olisi edelleen vihainen toiselle siitä 1600-luvulla tapahtuneesta ladon polttamisesta, tästä ei välttämättä muistuteta joka kerta.
Niin kuin useimmat keski-ikäisistähyvätuloisista miehistä, minäkin olen kyllästynyt keskusteluun etuoikeuksistani, mutta nimenomaan maalla ymmärrän silti niiden olemassaolon.
Sivulauseissa maalla kuulee kuitenkin välillä asenteita, joita omassa kuplassa ei kuule. Ne toistavat perinteisiä sukupuolirooleja ja esimerkiksi stereotypioita vähemmistöistä, jotka sinänsä ovat toisinaan totta, mutta joita ei saisi ”nykyään” sanoa ääneen. Ohitan ne helposti, koska ne harvoin koskevat minua.
Läheiseni, ei-niin-etuoikeutetut kuten naiset, sanovat joskus, että heidän on vaikea pysyä tyynenä noissa tilanteissa. Että tosiaan, helppohan minun on. Voin kuitenkin vähän puolustautua: en mahdu perinteisen miehen malliin monestakaan syystä, joten usein olen myös itse kipeänkin huumorin kohteena – mutta ohitan myös sen.
Olemme useimmiten menossa samaan suuntaan, vaikka toinen ajaisikin mielestämme alinopeutta.
Puolustan sallivaa asennettani myös sillä, että haluan ajatella ihmisistä hyvää. Me olemme niin kiinni kasvuympäristössämme, että asenteiden muuttuminen on väistämättä hidasta. Uskon, että ihmisille pitää antaa aikaa. Olemme kuitenkin useimmiten menossa samaan suuntaan, vaikka toinen ajaisikin mielestämme alinopeutta.
Nyt meitä lähellä riehuu sota, ja ilmastonmuutos vaatii elämäntapamme syvämuutosta. Aistin tämän kaiken keskellä epävarmuutta, jonka vuoksi kokoamme herkästi joukkoja ympärillemme, valitsemme puolemme ja haemme turvaa siitä, mikä on meille tuttua.
Nyt on valtava tarve hyväntahtoisuudelle, mutta ei se silti tarkoita, että maailmaa ei saisi yrittää muuttaa, tai että seksismiin ei pitäisi puuttua tai politiikan vaihtoehdoista ei voisi käydä tiukkaakin keskustelua.
Uskon, että me kaikki kohtaamme tilanteita, joissa olemme vähemmistössä ja meitä kohdellaan sen vuoksi huonosti. Siksi haluaisin nähdä maailman, jossa ymmärtäisimme olevamme samalla avaruuden saarella, jonka vain rakkaus pitää radallaan.
Alinopeuskriitikot ovat mielestäni huvittavia ja jopa vaarallisia, mutta en usko, että heille vastaan sanominen tuottaisi erityistä hyvää maailmaan. Olen jopa lopettanut sen, että ajan Lahdentiellä seitsemääkymmentä kilometriä tunnissa.
Riku Siivonen
Kirjoittaja on välillä kovin sekaisin puuttumisen kulttuurin nyansseista.
Voit keskustella kolumnista 12.7. klo 23.00 asti.