ISLAMABAD Astun kaupasta ulos ja lähden kävelemään vilkkaalle parkkipaikalle autoani kohti. ”Baji, baji”, isosisko, pieni poika huutaa perääni. Hän vetää hihasta: ”dedo”, anna. Ilman kenkiä juokseva takkutukkainen poika haluaa rahaa.
Tarkkailen ympäristöä. Kauempana parveilee lisää kerjäläisiä. Tällä kertaa en anna rahaa. Tiedän nimittäin, että pian olisin muiden lapsien ympäröimä ja saattaisin aiheuttaa pienimuotoisen kaaoksen parkkipaikalla.
Kotimatkalla liikennevaloissa kengättömät lapset puikkelehtivat kaistojen keskellä koputtelemassa ikkunoihin. Joku myy nuukahtaneita ruusuja, toinen purkkaa. Joskus lapset taas alkavat pestä tuulilasia väkisin rahan toivossa.
Vihaiset kuskit huitovat heitä pois ja hivuttavat autoaan eteenpäin jonossa.
Toisella puolella tietä parikymppinen nuorukainen taluttaa sokeaa vanhaa miestä, luultavasti isäänsä, autolta toiselle.
Mersun tummennettua lasia raotetaan varovasti. Ikkunasta ilmestyy kymmenen rupian seteliä (noin 0,05 euroa) pitelevä käsi Rolex ranteessa. Poika nappaa setelin, kun autojono on jo lähdössä liikkeelle.
”Sano ei kerjäämiselle” lukee Islamabadin poliisin suuressa kyltissä.
Poliisi yrittää taistella rikollisjengejä vastaan
Krääsän myyminenkin lasketaan kerjäämiseksi. Kukaan ei nimittäin oikeasti osta risteyksissä myytävää tavaraa. Jos rahaa annetaan, niin tehdään vain hyvästä tahdosta.
Pakistanin pääkaupungin poliisi ei tästä pidä: kerjäläisten takana on usein rikollismafioita, ja viranomaisten mielestä rahan antaminen vain rohkaisee toimintaa. Lapset osallistuvat poliisin mukaan huumekauppaan. Naiset kuulemma taas etsivät kaduilla ryöstön kohteeksi sopivia taloja.
Pidätyksiä tehdään säännöllisesti. Kerjäläiset kyyditetään sellin sijasta paikallisen hyväntekeväisyysjärjestön kuntoutuskeskukseen. Parin viikon päästä he ovat silti takaisin kaduilla.
Monia rikkaita kerjäläiset ärsyttävät. Jotkut ovat sitä mieltä, että ihmiset ansaitsevat kerjäämällä enemmän rahaa kuin töitä tehden. Monet päätyvätkin jättämään käsi ojossa seisoskelevat köyhät täysin huomiotta. Heihin ei katsota, heille ei sanota mitään. Aivan kuin heitä ei olisi olemassakaan.
Islam velvoittaa hyväntekeväisyyteen
Rahan antaminen on kuitenkin myös hyvin yleistä.
Hinnat ovat nousseet Pakistanissa valtavasti taloudellisen kriisin ja osittain myös Ukrainan sodan vuoksi. Entistä enemmän ihmisiä tippuu köyhyyteen. Myös keskiluokalla on vaikeuksia selvitä laskuista.
Maassa ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaa.
Maailman toiseksi väkirikkaimmassa islamilaisessa valtiossa luotetaankin paljon hyväntekeväisyyteen, mikä on yksi uskonnon peruspilareista. Zakat on hyvin toimeentulevilta islamin velvoittama hyväntekeväisyyden muoto, tietty prosentti tuloista, joka on lahjoitettava hyväntekeväisyyteen vuosittain. Sadaqa taas on vapaaehtoista hyväntekeväisyyttä.
Usein kerjäläisten kuulee hokevan ”Allah bahut dega”, eli Allah antaa sinulle paljon. Sadaqan antamisen uskotaan tuovan siunauksia.
Kenelle rahat päätyvät?
Mutta mistä tietää, kuka on oikeasti tarpeessa ja milloin seteli päätyy mafiapomon taskuun?
Sitä ei ole helppo arvioida.
Vanhat naiset ja miehet tuntuvat saavan kalliissa autoissa istuvien eliittien sydämet heltymään helpommin kuin tuulilasia väkisin pesevät lapset. Sokeat, rammat ja sairaat näyttävät myös saavaan osakseen empatiaa.
Jotkut paikallisista tutuistani pitävät pientä määrää seteleitä aina käden ulottuvilla, jotta he voisivat jaella niitä helposti liikenteessä.
Pieni summa ei tee ketään rikkaaksi, eikä minua köyhäksi, eräs keskiluokkainen ystäväni pohti kerran.
Islamabadin poliisin taistelu kerjäämistä vastaan vaikuttaa olevan tuhoon tuomittu yritys ainakin niin kauan kuin itse mafiapomoja ei saada kiinni ja maassa ei ole yhteiskunnan tarjoamaa kunnollista turvaverkkoa.