Se oli aivan tavallinen viime kesän aamu Ruovedellä, Pirkanmaan sydämessä.
Pienen, punaisen mökin eteisestä kuului kolinaa, ja pian ovesta auringon paisteeseen asteli nainen marjaämpäri kädessään. Mökillä kesiään viettävä Maija-Liisa Kauranen valmistautui lähtemään läheiseen marjametsään yhdessä 11-vuotiaan Elviira-koiransa kanssa.
Metsä, johon Kauranen suuntasi, oli hyvin tuttu – olihan hän mökkeillyt alueella jo yli 30 vuotta. Ämpäri täyttyi nopeasti mustikoista, ja katse pysyi tiiviisti mättäiden suunnassa.
Kun Kauranen lopulta nosti katseensa marjoista, oli ympäristö yllättäen hieman vieraan oloinen.
– Mietin, että missähän minä olen, kun ei näy mitään tuttua. Kuitenkin ahneudessani pikkuisen piti vielä poimia, vaikka takaraivoon jäi, etten minä nyt taida olla ihan tallella, hän muistelee nyt viime kesäisiä tapahtumia.
Olin lähtevinäni takaisin mökille, ja kävelin ja kävelin. Sitten aina vain tuli oudompaa ja oudompaa metsää. Mutta järki sanoi, etten minä enää voi vaihtaa suuntaakaan. Ja sitten minä vasta eksyksissä olinkin.
Maija-Liisa Kauranen
Kauranen jatkoi mustikoiden poimimista, kunnes lopulta päätti saaliin riittävän.
– Olin lähtevinäni takaisin mökille, ja kävelin ja kävelin. Sitten aina vain tuli oudompaa ja oudompaa metsää. Mutta järki sanoi, etten minä enää voi vaihtaa suuntaakaan. Ja sitten minä vasta eksyksissä olinkin.
Aiemmin niin tuttuna pitämänsä metsä osoittautuikin Kauraselle varsin sokkeloiseksi. Päivä oli lämmin ja aurinkoinen, eikä vettäkään ollut mukana. Puhelin onneksi oli taskussa, mutta hätäkeskuksen numeroa ei Kauranen ainakaan vielä halunnut näppäillä.
– Kyllä minä mietin, pitäisikö niille soittaa, mutta kun ei minulla ollut mitään hätää.
Autokyydillä takaisin mökille
Useamman tunnin käveltyään Kauranen kuuli viimein autotien ääniä. Helpotus oli suuri, sillä takana oli jo pitkä päivä umpimetsässä samoilua. Kauranen arvelee kulkeneensa metsässä ainakin kymmenisen kilometriä, päätyen lopulta Kuruntien varteen, kauas lähtöpaikastaan.
Kauranen yritti pysäytellä ohi kulkevia autoja, mutta hänen ihmetyksekseen moni ajoi pysähtymättä ohi.
– Tuntui niin pahalta, kun ihmiset eivät pysähtyneet kysymään, mikä minulla on hätänä. Mutta ymmärrän kyllä senkin, etteivät kaikki koiraa autoonsa halua, Kauranen harmittelee.
Lopulta yksi kuitenkin autoilija pysähtyi, otti Kaurasen ja koiran kyytiin, ja vei takaisin mökille.
– Kun kysyin, mitä olin velkaa, hän sanoi, ettei missään nimessä tarvitse mitään, ja että ilo oli hänen puolellaan. Siinä tilanteessa, kun itse oli niin peloissaan, se tuntui niin hyvälle, kun joku välitti.
Apua vaativia etsintätehtäviä vuosittain yli 200
Suomen Punaisen Ristin väliaikaiselle ensihuollon asiantuntijalle Mari Rantiolle Kaurasen metsäretki kuulostaa tutulta.
– Kyllähän tuo on hyvinkin tyypillinen loppukesän eksymiseen johtava tilanne. Saatetaan ajatella, että "käynpä nopeasti hakemassa sieltä lähimetsästä piirakkamarjat tai sienikastikkeen sienet", ja lopulta innostutaan menemään nenä maata kohden kurkistelematta välillä ympäristöä.
Rantio on itse ollut SPR:n toiminnassa mukana pian 30 vuotta. Tällä hetkellä hänen työnkuvaansa kuuluu psykososiaalisen tuen antamisen varmistaminen esimerkiksi etsintätehtävissä. Suomen Punaisen Ristin ylläpitämän Vapaaehtoisen pelastuspalvelun (Vapepan) järjestöverkostoon kuuluu Suomessa 11 000 vapaaehtoista.
Eksyneiden joukossa on niin marjastajia, lapsia, ikäihmisiä kuin muistisairaita ja muita, joita meidän on kiire löytää.
Mari Rantio, SPR
Kaikissa katoamistapauksissa etsintöjä johtaa aina poliisi. Vapaaehtoiset etsijät hälytetään apuun yleensä silloin, kun kyseessä on hätäetsintä, jossa tarkoitus on löytää etsittävä nopeasti.
– Eksyneiden joukossa on niin marjastajia, lapsia, ikäihmisiä kuin muistisairaita ja muita, joita meidän on kiire löytää. Silloin usein poliisi hälyttää apua tosi matalalla kynnyksellä, Rantio kertoo.
Haastatteluhetkellä SPR:n hälytysjärjestelmässä oli kahden päivän sisällä neljä eri etsintätehtävää ympäri Suomea. Poliisiviranomaisten johtamia etsintöjä, joihin on tarvittu Vapepan apua, oli viime vuonna 217.
Koronan tuomat poikkeusvuodet ovat niin ikään näkyneet tehtävien määrässä.
– Korona-aika lisäsi luonnossa liikkumista ihmisten elämään vielä enemmän kuin aikaisemmin. Eksymismäärissä on jossain määrin näkynyt se, että luonnossa on ollut kokemattomampia liikkujia.
Arvokkain apuväline on puhelin
Metsään suunnatessa on aina viisasta varustautua asianmukaisesti. Viikon ruoka-arsenaalia ei mukana tarvitse kantaa, mutta jo pienillä asioilla voi turvata retkelle onnellisen lopun. Vesipullo ja eväät ovat jo hyvä perusvarustus, ja värikkäillä vaatevalinnoilla helpottaa tarvittaessa myös etsijöiden työtä.
Yksi arvokkaimmista apuvälineistä on kuitenkin puhelin.
– Tänä päivänä meillä jokaisella on puhelin olemassa, ja se kannattaakin ladata täyteen ennen metsään lähtöä. 112-sovelluksen avulla apua soitettaessa hätäkeskus paikantaa puhelimen ja kadonneen maastoon. Tämä nopeuttaa etsintöjen suuntaamista oikealle alueelle, Rantio sanoo.
Puhelimiin on myös saatavilla hyvinkin yksinkertaisia karttasovelluksia, joiden avulla oma sijainti on helppoa saada selville. Rantio kuitenkin muistuttaa, ettei sovelluksista ole hyötyä, jos niitä ei osaa käyttää.
– Niiden käyttö on hyvä käydä myös omien läheisten kanssa läpi, eli mistä kartan löytää ja miten se toimii.
Jos kuitenkin huomaa eksyneensä, tulisi aivan ensimmäiseksi ottaa pieni aikalisä.
– Tärkeää olisi, että pysähtyy hetkeksi. Istuu vaikka siihen kannon nokalle, ja miettii rauhassa, että mistähän sitä on tullut. Sillä hetkellä ei yleensä ole kiire mihinkään. Jos lähtee paniikin vallassa liikkeelle, tekee hyvin varmasti virhearviointeja.
Metsässä saattaa helposti alkaa esimerkiksi pyörimään ympyrää, jolloin suuntavaisto menee entistä enemmän sekaisin.
– Se pelokkuus ja paniikin tunne voi tehdä meistä hetkellisesti toimintakyvyttömiä. Vaikka olisi asioita, joita osaisimme normaalisti, siinä hätääntyessä ei niitä osatakaan tehdä tai huomioida, Rantio sanoo.
Etsintätehtävissä jokaisella on paikkansa
Vapaaehtoisten etsijöiden toiminta on heti etsintätehtävän alusta asti hyvin organisoitua. Kun apua tarvitaan, kilahtaa vapaaehtoisten puhelimiin hälytystekstiviesti, johon vastaamalla voi ilmoittautua mukaan tehtävään.
Tieto ilmoittautuneiden määrästä kulkeutuu nopeasti etsintää johtaville, ja suunnittelu voidaan aloittaa heti.
– Oma reppu pakataan, ensiapuvälineet napataan mukaan ja kokoonnutaan sitten sovittuun paikkaan. Paikalla ovat sekä poliisi että meidän vapaaehtoisten johtaja, jotka tekevät yhteistyötä ja suunnitelmaa, miten ja minne päin etsintää suunnataan, Rantio kertoo.
Itse etsintään on käytettävissä monenlaisia menetelmiä. Tiheässä metsässä etsintää voidaan tehdä ihmisketjuna, pelastuskoirien avulla ja vielä ilmasta käsin helikoptereilla tai drooneilla.
Tärkeää on tarjota myös henkistä apua. Vapaaehtoisen pelastuspalvelun hälytysryhmät tukevat viranomaisia etsintätehtävien lisäksi myös ensihuollossa, eli pelastustoiminnan jälkeisessä auttamisessa. Kun läheinen ihminen on kadonnut, on henkisellä tuella iso merkitys myös tilanteen "ollessa päällä."
Työssään ensihuollon asiantuntijana sekä vapaaehtoistoimijana Mari Rantio onkin kohdannut monenlaisia tilanteita.
– Ne ovat hyvin herkkiä hetkiä, kun tietää että omaisilla on aina hätä omasta läheisestään. Henkisen tuen antajan tehtävänä on kuunnella ja vastaanottaa omaisten hätä, olla läsnä ja rauhoittaa heitä kertomalla etsijöiden tekevän parhaansa ja kaikkensa kateissa olevan löytämiseksi.
Vapaaehtoisena apua voi siis tarjota monella tavalla. Kaikki järjestön toiminnassa mukana olevat auttavat omien vahvuuksiensa mukaan, ja jokainen saa myös koulutuksen ennen tehtäville lähtöä.
– Mukaan on tervetullut ihan jokainen, jolla on järki päässä, jalat maassa ja kyky kulkea luonnossa, Rantio kannustaa.
Ei enää yksin metsään
Kun Maija-Liisa Kauranen ja Elviira-koira lopulta illan laskeutuessa pääsivät takaisin tuttuun mökkipihaan, olivat molemmat lopen uupuneita. Metsässä kulkiessa Maija-Liisan olo oli ollut hyvä, mutta mökillä tilanne vyöryi päälle.
– Se oli sellaista paniikkia. Tuli heti tarve päästä juttelemaan siitä asiasta, ja täytyi useammalle soittaa ja kertoa tapahtuneesta, Kauranen muistelee.
Kaurasen taskussa ollut puhelin tulee kulkemaan mukana jatkossakin – ja ehdottomasti täyteen ladattuna.
– Ja sen se minulle opetti, että minä en mene metsään yksin niin, etten näe mökkiä tai taloa. Sen kauemmaksi en mene, Kauranen toteaa nyt jo helpottuneesti naurahtaen.
Mitä ajatuksia juttu herätti? Voit keskustella aiheesta keskiviikkoon 24.8. kello 23:een saakka. Keskusteluun tarvitset Yle Tunnukset.