Mannerheimintieltä Musiikkitalo näyttää ällistyttävän paljon Itäkeskuksen Prismalta. Onneksi yhteneväisyydet ovat kuitenkin vain arkkitehtonisia.
Halpuuttavan supermarketin sijaan Musiikkitalo tarjoaa vain parasta. Se syntyy ainoastaan kovalla työllä.
Perjantaina 9. syyskuuta alkaa RSO:n toinen kausi brittikomennossa. Ylikapellimestari Nicholas Collon johtaa muun muassa Suomen ensiesityksen Esa-Pekka Salosen Gemini-teoksesta.
100 soittajaa, 14 eri kansallisuutta
Satapäisen orkesterin soittajista valtaosa on suomalaisia. Neljännes tosin tulee muualta. Eri kansallisuuksia suomalaisten lisäksi on 13. Muukalaislegioonassa ratkaisee soittotaito, ei passin väri.
Collon on pidetty johtaja. Viulisti Helmi Horttana-Suoranta ainakin viihtyy.
– Nicholas on erittäin valoisa ja myönteinen luonne. Hänen kanssaan on ihana soittaa, koska hän on erittäin ammattitaitoinen, mutta myös hyvin kollegiaalinen. Hän ei suoraan ylhäältä sanele, vaan ottaa paljon vaikutteita siitä, miten orkesterilaiset soittavat.
Viihtyvyys näyttää molemminpuoliselta. Collon kehuu RSO:n yhdeksi maailman suurista orkestereista.
– Soittajat ovat uskomattoman ammattitaitoisia, niin herkkiä musiikille. He kunnioittavat toisiaan ja musiikkia. Kaikki ovat ällistyttävän hyviä muusikoita ja yhdessä he ovat jotain aivan erityistä.
Siksi Yle-veroa maksavien suomalaisten kannattaisikin ylikapellimestarin mielestä olla ylpeitä.
– RSO kuuluu kansalle. Teidän pitäisi juhlia, koska olemme kansainvälisesti suurten orkestereiden joukossa.
Kontrabasso säpäleiksi ja vesilasiperformanssi
Sinfoniaorkesterin soittimet ovat arvokkaita. Siksi muusikot pitävät niistä hyvää huolta. Mutta osa ei mahdu reppuun ja hattuhyllylle, vaan vaatii ammattilaiset kuljettamaan ne konserttipaikalle.
RSO:lla on kaksi orkesterijärjestäjää, jotka vastaavat siitä, että soitin ja soittaja tapaavat toisensa lavalla, missä päin maapalloa konsertti sattuukaan olemaan.
Heikki Tikka ja Mikael Tiittanen ovat nähneet ja kokeneet monenlaista, mistä konserttiyleisöllä ei ole aavistustakaan.
– Olen rikkonut 1700-luvulta olevan kontrabasson ihan kunnolla, tunnustaa Tiittanen. Soitin saatiin onneksi kuntoon.
– Vein vesilasia lavalle. Orkesteri luuli, että kapellimestari tulee ja nousi seisomaan. Yleisö alkoi taputtaa. Vein lasin ja kumarsin, muistelee Tikka.
Näkymätöntä uurastusta kotona ja kiertueilla
Tavallinen työpäivä Musiikkitalolla menee rutiinilla. Nuottien, tuolien ja soittimien asettelu ei aiheuta isompaa stressiä – kiertueet aiheuttavat.
– Hirveintä on, kun täytyy tietää täsmälleen, mitä soittimia 50:een laatikkoon pakataan, ja tieto täytyy olla puolta vuotta ennen kiertuetta, kuvailee Tikka.
Järjestäjien lisäksi myös soittajat uurastavat näkymättömissä. Viulisti Helmi Horttana-Suoranta arvioi, että muusikoiden työajasta ainakin puolet menee henkilökohtaiseen harjoitteluun.
– Jos keskiviikoksi on tiedossa vaikea kappale, niin perjantaikonsertin jälkeen ei seuraa perustyöntekijän viikonloppu, jolloin vedetään lonkkaa perheen kanssa. Sille ei ole aikaa, vaan on tehtävä töitä, viulisti toteaa.
Todellinen työ tehdään harjoituksissa
Ylikapellimestari Collon on samaa mieltä. Todellinen työ tapahtuu harjoituksissa.
– Silloin olemme nenätysten ja voimme jutella. Minun täytyy miettiä harjoituksen rakenne, viedä soittajat matkalle. Harjoitukset voivat kestää kuusikin tuntia päivässä, joten on syytä pitää lähes satapäinen joukko hyvällä tuulella.
– Täytyy voida arvostella soittajia ja viedä musiikkia eteenpäin. Konsertissahan ei enää tapahdu mitään. Minä en voi puhua eivätkä hekään voi pukahtaa. Silloin vain soitetaan, Collon naurahtaa.
Katso Puoli seiskan tv-juttu RSO:sta tästä
Tästä pääset seuraamaan avajaiskonserttia: