Yhtenä iltana elokuussa päällystin itseni strasseilla ja ojensin puhelimeni tallinnalaisen teknoklubin portsarille. Setä teippasi puhelimen etu- ja takakameraan tarran ja ilmoitti, että sisällä ei saa kuvata.
Usein toive ilmaistaan hieman hienovaraisemmin. Kallion Kaiku-klubi pyytää verkkosivuillaan ja seinillään "vieraitaan" olemaan kuvaamatta tanssilattialla.
Kanssajuhlijoiden kuvaaminen on yleensä kielletty myös "laittomissa" tai "underground"-bileissä. Tarra tuskin pidättelee patologista hetkien taltioijaa, mutta ainakin ihminen joutuu kohtaamaan itsensä nyhrätessään tarraa irti päästäkseen ottamaan tuhnuisia kuvia tuopeista ja itsestään.
Ihmiset kuvaavat itseään ja toisiaan hämmentävän paljon siihen nähden, miten laimea lopputulos usein on.
Kuvauskiellolla on jumputuskontekstissa monta tehtävää.
Klubit perustelevat kieltoa usein sillä, että se auttaa ihmisiä "nauttimaan hetkestä" ja "kunnioittamaan musiikkia". Berliinin kuuluisa Berghain puolestaan vaalii salaperäisyyden rippeitään sillä, ettei jokainen teknopissis postaa sieltä kuin tavan yökerhosta. Ja onhan huumeiden käyttäminenkin mukavampaa, kun ei tarvitse huolehtia siitä, päätyykö päihteineen tai päihtyneenä jonkun someen.
Mutta on rajoituksia tervehenkisemmissäkin ympäristöissä. Reykjavikilaisessa uimalassa varsin äkäinen täti teki selväksi, että myös puhelimen hypistely ja ihan nopeasti yhden viestin tsekkaaminen on pukuhuoneessa ankarasti kielletty.
Laittomuudet ja alastomuus ovat sinänsä ymmärrettäviä syitä rajoittaa ihmisten oikeutta taltioida ja julkaista materiaalia. Yle kertoi hiljattain pääministerin juhlavideoiden innoittamana helsinkiläisistä baareista, jotka ovat Wanhan Ajan tunnelmaa vaaliakseen rajoittaneet kuvaamista.
Joskus tuntuu siltä, että vastaavia rajoituksia olisi syytä asettaa kaikkiin mahdollisiin ravintoloihin.
Ulkona käyvä ihminen joutuu nykyään elämään alituisessa influencerin pelossa. Kuuluuko yksityinen keskustelu videon taustalla? Päätyykö vähän överiksi mennyt tanssi kontentiksi jonkun tilille?
Kuvaaminen tekee ihmisen häiritsevän tietoiseksi itsestään. Ei tee mieli istua hartiat lysyssä ja maha pystyssä, jos saattaa hetkenä minä hyvänsä päätyä oman tai viereisen pöydän seurueen stooriin.
Kaikki eivät myöskään ole aina sellaisessa kunnossa tai seurassa, jossa haluaisivat tulla taltioiduiksi, eivätkä he välttämättä halua, että kuka tahansa voi saada selville, missä he ovat.
Ihmiset kuvaavat itseään ja toisiaan myös hämmentävän paljon siihen nähden, miten laimea lopputulos usein on.
Harva asia näyttää ankeammalta kuin viinilasien etu- ja takaperin kilistelyä kuvaavan influencerin "hauska" ilta. Pääministerin railakkaaksi kutsutut kohujuhlatkin muistuttivat lähinnä teinien kotibileitä.
Ymmärrän täysin, että jos toimeentulo on kiinni siitä, että ruokkii Instan algoritmiä, on sitä silloin ruokittava. On myös yhteiskunnan avoimuuden kannalta tärkeää, että kansalaisilla ja toimittajilla on oikeus kuvata julkisella paikalla ja julkisissa tilaisuuksissa – jopa pyhää presidenttiperhettä.
Sen sijaan todella omituista on se, että tavallisetkin ihmiset ovat alkaneet imitoida influencereiden somekäytöstä ja pitävät paria sataa tykkäystä arvokkaampana valuuttana kuin omaa, läheisten ja sivullisten yksityisyyttä.
Tuija Siltamäki
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka kuvaa hauskoja ja "hauskoja" iltojaan vain ryhmächatteihin.
Kolumnista voi keskustella 8.9. klo 23.00 saakka.