Olen sisäpyöräilytunnilla. Ohjaajan lihakset piirtyvät esiin käsivarsista. Niissä kiiltää hienoinen hiki. Miehen vahvat sormet puristavat pyörän ohjaustankoa, muodokkaat jalat sotkevat polkimia, ylävartalo keinuu alavartalon liikkeen rytmissä.
Ohjaaja katsoo tummilla silmillään suoraan omiini. Olen tunnin ainoa osallistuja. Miehen kasvoilla on lämmin hymy, ja kannustusta piisaa: “Olet upea, hienosti menee!” “Näytät mahtavalta!”
En tiedä hänen nimeään. Mielessäni kutsun Ramiksi.
Koen häpeää, kun Rami kysyy: “Et kai keventänyt vastusta?”
Oikeaa nimeä en voi edes kysyä. Todellisen, lihallisen opettajan sijaan tämän tunnin vetäjä on keinotekoinen. Hän on tunnin mittainen videonauhoite. Ilmankos treenaan yksin.
Kannustukset ja havainnot ulkonäöstäni ovat nekin epäaitoja. Hymy on tarkoitettu kameralle. Silti koen häpeää, kun Rami kysyy: “Et kai keventänyt vastusta?”
Missä määrin virtuaalinen vastaa aitoa? Mikä on aidon ja virtuaalisen ero ja merkitys, kun työtä tehdään yhä useammin ruutujen välityksellä?
Yhteistyötä voi nykyteknologian avulla tehdä monella tapaa. Jo pitkään olemme voineet soittaa ja kirjoittaa toiselle tapaamisen sijaan. Nyt myös videokuva toimii samalla tavoin, ja moni kokee yhdessä samassa paikassa istuttujen kokousten tulleen tiensä päähän.
Teknologia ei vain häiritse yhteyttä toisiin. Se voi toisinaan myös vahvistaa sitä.
Videopalaverit eivät kuitenkaanole yhtä ”hyviä” kuin kasvokkain kohtaaminen.
Etäpalaveriratkaisuja tekevän Microsoftin oman tutkimuksen mukaan aivojen kuormitus on suurempaa videopuhelussa kuin kasvotusten. Toisessa tutkimuksessa ongelmaa nettiyhteyden välityksellä ratkovat tutkittavat suoriutuivat huonommin, jos he pitivät videota päällä pelkän äänen sijaan.
Syy tähän voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin videokuvan viive. Se on yhdistetty vaikeuteen lukea toisen kehonkieltä. Tutkijoiden mukaan tästä voi johtua sekin, että videopalavereissa on tavallista enemmän päälle puhumista ja keskeyttelyä.
Jos kehon viestit eivät tavoita meitä reaaliajassa, myöhästyneet viestit saattavat olla vain häiriöksi. Yhteistyön sujuvuus on millisekunneista kiinni. Sellaiseen tarkkuuteen pääsemme vain kasvokkain kohdatessa.
Teknologia ei kuitenkaan vain häiritse yhteyttä toisiin. Se voi toisinaan myös vahvistaa sitä.
Tuoreen tutkimuksemme mukaan aivojemme rytminen toiminta voi tahdistua muiden kanssa koneiden välityksellä. Näin kävi, kun kaksi ihmistä pelasi yksinkertaista autopeliä, jossa toinen ohjasi autoa ja toinen kaasutti ja jarrutti. Tahdistumista tapahtui, vaikka pelaajat olivat eri huoneissa, eivätkä pystyneet puhumaan toisilleen.
Yhteistyö syntyi ilman sanallista kommunikaatiota tai yhteistä fyysistä tilaa, vain pelin välityksellä.
Näyttää siltä, että pienetkin vihjeet toisen läsnäolosta ja jaettu tavoite voivat riittää aivojen yhteistyömekanismien heräämiseen. Aiemmissa kokeissa, kuten tässäkin, tahdistuminen on myös ennustanut yhdessä onnistumista.
Virtuaalitodellisuuteen sijoittuneessa tutkimuksessa osallistujille tuli voimakkaita, jopa psykedeelisiksi kuvattuja toisiin sulautumisen ja yhteyden kokemuksia.
Microsoftin tutkimuksessa todettiin myös, että videopalaverikuormitus vähenee, jos laittaa päälle näkymän, joka sijoittaa osallistujien naamakuvat auditorion penkkiriveille. Osallistujat näyttävät siinä olevan samassa tilassa.
Tilan merkitys ja teknologian mahdollisuudet kävivät ilmi myös vasta julkaistussa virtuaalitodellisuuteen sijoittuneessa tutkimuksessa, jossa osallistujille tuli voimakkaita, jopa psykedeelisiksi kuvattuja toisiin sulautumisen ja yhteyden kokemuksia.
Virtuaalitodellisuudessa pystyy nimittäin pääsemään lähemmäs kuin lihallisessa todellisuudessa. Keinokehot voivat mennä täysin sisäkkäin, kun fysiikan lait eivät rajoita meitä.
Teknologia voi siis etäännyttää meitä toisistamme, mutta toisaalta – samaan aikaan yhteyden rajoitteita voi kiertää tekniikan avulla. Teknologia ei ole joko hyvää tai pahaa. Se on molempia ja kaikkea siltä väliltä.
Työelämässä olisi tärkeää miettiä, minkälaista yhteyttä tarvitsemme, jotta yhteistyö onnistuu, ja minkälaisessa tilassa tai millä teknologialla siihen on parhaat edellytykset.
Pyöräilytuntini jälkeen saan kokea myös ihka oikeaa vuorovaikutusta todellisen ihmisen kanssa. Pyrin saunaan, jonne kuljetaan suihkuhuoneen läpi. Avaan oven ja törmään liki toisen treenaajan syliin. Hän kuivaa itseään suihkun jäljiltä.
“Hm-tss”, kuivaaja äännähtää ärtyneenä. Ilmeisesti siksi, että julkesin tulla hikisine kroppineni hänen kanssaan samaan tilaan. Muuta ei irtoa.
Rami ei kohtelisi minua noin.
Katri Saarikivi
Kirjoittaja tutkii empatian ja yhteistyön aivomekanismeja ja aikoo hylätä sisäpyöräilytunnit, sillä Rami puhuu suloisia muillekin.
Voit keskustella kolumnista 13.9. klo 23.00 asti.