Vuosi 2022 on ollut suomalaisessa urheilussa kovin pitkään aikaan.
Helmikuussa järjestetyt Pekingin olympialaiset muistetaan paitsi Iivo Niskasen kultamitalista 15 kilometrillä myös Leijonien historiallisesta olympiavoitosta. Lisäksi Suomen joukkue sai kuusi himmeämpää mitalia.
Maaliskuussa Santeri Kiiveri ja Matti Suur-Hamari voittivat lajeissaan paralympiakultaa.
Toukokuussa Leijonat voitti maailmanmestaruuden kotiyleisönsä edessä.
Elokuussa Suomen yleisurheilumaajoukkue saavutti EM-voittajien Wilma Murron ja Topi Raitasen johdolla kovimman arvokisatuloksensa – kaksi kultaa, hopea ja pronssi – 46 vuoteen.
Kullanhohtoisten suoritusten joukkoon liittyy pian myös Kalle Rovanperä, joka kruunataan historian nuorimmaksi rallin maailmanmestariksi.
Lisäksi Susijengi selvitti tiensä koripallon vuoden 2024 MM-kisoihin ensimmäisenä eurooppalaisena maana.
Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön uudeksi johtajaksi valittu Matti Heikkinen istuu Jyväskylän Hipposhallissa ja kuuntelee litaniaa hetkistä, joista urheilua hengittäville suomalaisille on riittänyt iloa. Heikkisen kasvoilta on kuitenkin turha yrittää lukea tunnetiloja.
– Kaikki tuo menestys perustuu arjen työhön. Sitä on tehty niin yksilö-, joukkue- kuin paraurheilussa. Jos miettii kymmentä viime vuotta suomalaisen huippu-urheilun rakenteen näkökulmasta, meillä on rakennettu tehdasta. Se tehdas alkaa olla valmis. Nyt kysymys on, miten tehdas pystyy tuottamaan jatkossa huippu-urheilumenestystä arjen työssä, Heikkinen sanoo.
38-vuotiaalle Heikkiselle huippu-urheilumenestys on tuttua omalta aktiiviuralta. Hän voitti kahdeksan vuoden aikana neljä aikuisten arvokisamitalia, joista kaksi ensimmäistä tulivat vuonna 2009 ja viimeinen vuonna 2017. Iivo Niskasen ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen mitalin aikajana on yhtä leveä, vuodet 2014–2022.
Kovien tulosten vuosi
Heikkisen uran kruunuksi jäi vuonna 2011 tullut maailmanmestaruus 15 kilometriltä.
Kyseinen titteli riitti muun muassa Niskaselle kirkkaasti Vuoden urheilija -valintaan vuonna 2017. Vuonna 2011 Heikkiselle jäi käteen hopea, kun ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräisen takaa-ajon MM-kulta kiilasi valitsijoiden papereissa edelle.
Sittemmin kultamitaleilla ei ole juhlittu suurinta kansansuosiota nauttivissa lajeissa tämän vuoden kaltaisesti.
Kun valitaan vuoden 2022 parasta suomalaista urheilijaa, mitalisijojen ulkopuolelle jää varmuudella henkilöitä, jotka olisivat pokanneet tämän vuoden saavutuksillaan ykköspalkinnon useammin kuin kerran kymmenen viime vuoden aikana.
Mitalien takaa löytyy kuitenkin asioita, joita kannattaa tarkastella tulevaisuutta silmällä pitäen.
Yleisurheilun EM-kisoissa neljän mitalistin keski-ikä oli 28 vuotta. Kun jääkiekkoilijat jätetään pois laskuista, talviolympialaisissa neljän mitalistin keski-ikä ylsi 30:een.
– Pekingissä mitalit olivat yksittäisten urheilijoiden varassa. Laajuutta ja tasoa tarvitaan jatkossa paljon nykyistä enemmän, Heikkinen myöntää.
Pekingissä neljän suomalaisen mitalistin keski-ikä huiteli yli 30 vuodessa. 15 ruotsalaisella mitalistilla se oli 26, jos curlingia ei lasketa mukaan.
Ruotsi saavutti 18 mitalia Pekingissä ja yhdeksän mitalia puoli vuotta aiemmin käydyissä Tokion kesäkisoissa. Suomi sai Pekingistä kahdeksan mitalia ja Tokiosta kaksi pronssia. Norja paineli talviolympialaisissa tälläkin kertaa omilla lukemillaan ja oli myös kesäkisoissa selvästi Suomea parempi.
Kun Heikkisen nykyistä työnantajaa eli huippu-urheiluyksikköä luotiin vuonna 2012, sen alulle pannut huippu-urheilun muutostyöryhmä visioi, että Suomi olisi menestynein Pohjoismaa saavuttaessa 2020-luvulle.
– Jos peilataan 2010-luvun taitteeseen, jolloin tavoitteet asetettiin, markkinaympäristön tuntemus ei ollut ehkä ihan kohdallaan, Heikkinen muotoilee poliittisesti kieli keskellä suuta.
Harvojen harteilla
Vuodesta 2014 Suomi on saanut kolmissa talvikisoissa 19 mitalia, joista 13 on tullut maastohiihdosta, neljä jääkiekosta ja kaksi lumilautailusta. Molemmat lautailumitalit ovat Enni Rukajärven käsialaa. Hiihdossa Iivo Niskanen on ollut mukana jokaisessa kolmessa olympiavoitossa ja miesten mitalissa (5) ylipäätään. Naisten puolella ei ole mitalia, jossa ei näkyisi Krista Pärmäkosken tai Kerttu Niskasen vaikutus.
Kaksista edellisistä kesäolympialaisista on tullut yhteensä kolme pronssimitalia. Niistä kaksi kuuluu nyrkkeilijä Mira Potkoselle.
Huippu-urheiluyksikön olemassaolon aikana suomalaisten olympiamitalistien keski-ikä on ollut yli 30. Heikkinen myöntää, että kotimaisittain yksi suurimmista haasteista on, miten kuilu nuorten ja aikuisten välillä saataisiin kutistettua nykyistä pienemmäksi. Edellä mainituista mitalisteista vain Iivo Niskanen pystyi saavuttamaan ensimmäisen henkilökohtaisen arvokisamitalinsa nuorempana, 22-vuotiaana, kuin mitä Ruotsin joukkueen keskiarvo oli Pekingissä.
– Tämä on jatkuva kehittämisen kohde, jossa myös minulla urheilijana oli paljon haasteita. Ne haasteet eivät ole hävinneet mihinkään 20 vuoden aikana, Heikkinen sanoo.
– Jokainen pystyy harjoittelemaan ja nukkumaan tietyn verran sekä kokoamaan arkeen urheilua tukevia asioita, mutta huippu-urheilussa on kyse kokonaisuudesta. Olli Ohtosta lainatakseni kyse on siitä, että harjoitettavuudeltaan potentiaalisimmat, eivät lahjakkaimmat vaan potentiaalisimmat, henkilöt pääsisivät mahdollisimman laadukkaaseen harjoitusympäristöön.
Heikkisellä on kokemusta harjoitusoloista muualtakin kuin Suomesta, kuten Ranskasta kesältä 2012 ja 2013 sekä Norjasta keväältä 2016, kun hän veti yhteisharjoituksia Martin Johnsrud Sundbyn kanssa. Molempiin kuvioihin liittyi puoliso Suvi Heikkinen ja tämän työ tutkijana. Suvi Heikkinen vetää nykyisin kansainvälistä vastuullisen urheilujohtamisen maisteriohjelmaa Jyväskylän yliopistossa.
– Olen nähnyt urheilujohtamista vastuullisuuden näkökulmasta jo muutaman vuoden. Akateemista tarttumapintaa on kotioloista, Heikkinen toteaa ja myöntää, että kotipuolessa keskustelu käy välillä liiaksi urheilun ympärillä.
– Opettelemme keskustelemaan välillä myös jostain muusta.
Heikkisellä on kokemusta myös erilaisista johtamismalleista. Aktiiviurallaan hän ehti hiihtää A-maajoukkueessa kolmen eri päävalmentajan alaisuudessa.
Heikkinen edusti Suomea yhdeksän kertaa arvokisoissa, joista kolmissa hän ylsi mitaleille. Samoihin aikoihin uraa tehnyt keihäänheittäjä, seitsemän arvokisamitalin Tero Pitkämäki operoi hieman paremmalla osumatarkkuudella, 7/16 eli 44 prosenttia.
Iivo Niskanen on kilpaillut seitsemät arvokisat ja yltänyt mitaleille viidesti – siis 71 prosentissa. Kymmenet arvokisat käynyt Pärmäkoski taas on jäänyt mitalien ulkopuolelle vain kahdesti, kiitos eritoten naisten vahvan viestimenestyksen.
Mitalit eivät kuitenkaan kerro koko totuutta huippu-urheilun tilasta. Henkilökohtaisissa kilpailuissa vain pieni kerma pääsee maistamaan arvokisamitaleita, joiden ulkopuolelle jää liuta maksimaaliseen kuntoon viritettyjä atleetteja.
Heikkinen itse ei pelännyt sanoa olevansa kauteensa tyytyväinen, vaikka mitalitili ei aina karttunut. Näin kävi esimerkiksi Val di Fiemmen MM-kisoissa vuonna 2013. Koska Suomen joukkueen kärki oli kapea tuolloin(kin), Heikkisen viikolla pieleen mennyt kunnonajoitus näkyi välittömästi mitalitaulukossa joukkueen heikoimpana tuloksena MM-historiassa sitten maailmansotien – hiihtonaisten viestipronssi jäi kisojen ainoaksi suomalaismitaliksi.
Seuraavana vuonna valokeilan varasti läpi lyönyt Iivo Niskanen, jonka kanssa Heikkinen päätyi tekemään yhteistyötä. Heikkinen haluaa korostaa tiedonvälityksen tärkeyttä, kun Suomessa pyritään ajamaan huipulle uutta sukupolvea.
– Vaihtoehtona oli kilpailla verissä päin eri suuntiin tai tehdä hyvää yhteistyötä ja kasvaa ihmisenä. Yhteistyön reitti valittiin.
– Samaa oli nähtävissä esimerkiksi Münchenin EM-kisoissa. Topi Raitanen tiivisti hyvin: ei kettuilla, vaan kannustetaan. Topi käytti kyllä vähän terävämpää ilmaisua kuin kettuilu, mutta siihen se kiteytyy.
Kova mutta kunnioittava keskustelukulttuuri
Heikkinen korostaa haluavansa olla johtaja, jonka kanssa ei tarvitse pelätä yhteenottoja.
GRK Infra Oy:n markkinointi- ja viestintäpäällikkönä uransa jälkeen toiminut Heikkinen hakeutui takaisin huippu-urheiluun, koska intohimo sitä kohtaan on edelleen tallella.
– Moni on kysynyt, mikä oli motiivini hakea tähän tehtävään. Minulla olisi ollut mahdollisuus tehdä uraa ja rahaakin enemmän kuin urheilun parissa. Näen tämän valinnan kuitenkin lasteni kautta. Jos voin omalta osaltani edesauttaa liikunnan, urheilun ja huippu-urheilun eteen tehtävää työtä, se motivoi minua.
Etenkin yhteiskunnalle kalliiksi tuleva liikkumattomuus on asia, johon Heikkinen kokee huippu-urheilun olevan yksi lääkkeistä. Menestyjät toimivat esikuvina liikunnalliselle elämäntavalle. Vuonna 2015 Urheilusanomat (nyk. Urheilulehti) selvitti, että liikkumattomuuteen liittyvät kansanterveysongelmat maksavat valtiolle ja kunnille vuosittain 3–4 miljardia euroa. Ongelma ei ole kadonnut viime vuosina mihinkään, etenkään korona-aikana.
– Mitä enemmän meillä on liikkuvia ihmisiä Suomessa, sitä enemmän meillä on seuratoimintaan ja huippu-urheiluun tulevaa massaa.
2,5 tuhannesosan sijoitus
Valtiolta tuleva tuki liikunnalle on vuositasolla 160 miljoonaa euroa, joka on valtion noin 65 miljardin euron budjetista 2,5 promillea – siis kaksi ja puoli tuhannesosaa.
– Jatkossa valtionvelan korkokuluihin menee 1,3 miljardia euroa. Kun siihen peilaa 160 miljoonaa, se on aika vähän. Liikkumattomuuden kustannusten haarukka liikkuu kolmesta miljardista yhdeksään miljardiin, joten siksi tämä 160 miljoonaa kannattaisi nähdä investointina ja keskittyä siihen, miten pystyisimme voimistamaan viestiä, että on arvokasta olla mukana suomalaisessa liikunnassa, urheilussa ja huippu-urheilussa, Heikkinen sanoo.
– Urheilua on valtakunnan lehdissä joka päivä 3–4 sivua, Urheiluruutu tulee joka päivä. Nämä kaikki ovat olemassa, koska kansalaiset ovat kiinnostuneita huippu-urheilusta ja haluavat menestystä.
Millaisesta menestyksestä suomalaiset penkkiurheilijat voivat sitten haaveilla tulevaisuudessa? Vaikka Olympiakomitean tavoite kymmenestä olympiamitalista Tokiossa ja Pekingissä toteutui, länsinaapurit painivat eri sarjassa.
Heikkinen ei halua puhua uudessa roolissaan konkreettisista mitalitavoitteista, ainakaan vielä.
– Tällaisessa tehtävässä käy helposti kuin norsulle posliinikaupassa, jos ei muista kuunnella. Urheilijana asetin itselleni mitalitavoitteita. Se oli tapani toimia. Jatkossa ei ole kuitenkaan minun tapaani, vaan yhteinen tapamme määritellä asioita. Lopulta yksittäiset urheilijat maalaavat oman tavoitteensa.
– Pääperiaatteena on, että kaikki huipulle pyrkivät lapset ja nuoret ymmärtäisivät, että urheilussa saa haluta voittaa. Se on turvallinen miljöö, jossa voi kokeilla suorituskykynsä äärirajoja. Saa unelmoida mitaleista, saa unelmoida ammattilaisuudesta. Saa unelmoida, että pääsee vaikka urheiluakatemiaan oppimaan, millaista on tehdä töitä urheilun eteen, Heikkinen sanoo.
Jutun otsikkoa päivitetty 25.9. kello 10.50: Otsikkoa täsmennetty.
Lue myös: