Koulussa ne ekstrimistit kasvavat. Muutama vuosi sitten tapasin suomalaisessa pikkukaupungissa 17-vuotiaan Joelin (nimi muutettu), joka oli tehnyt pakolaiskeskuksen räjäytyssuunnitelman. Poliisi oli saanut puhuttua nuoren irti äärioikeistolaisen ryhmän palkkalistoilta. Paikallinen konstaapeli kysyi, voisinko tarjota kundille oikeita töitä. Lupasin yrittää.
Tapasin Joelin paikallisessa pitseriassa ja keskustelimme pitkään. Kun kysyin syytä radikalisoitumiseen, hän kertoi haluavansa jättää elämästään jäljen. Koulu ei pojan mukaan antanut mielekästä roolia maailmassa, ääriryhmät sen sijaan antoivat selkeän tehtävän.
Alaikäisten osuus terroristisessa toiminnassa on kasvanut viimeisen parin vuoden aikana.
Pitkään Ruotsi oli se radikalisoituvien ammuskelevien lähiönuorten pesä. Viime syksynä jouduimme katsomaan peiliin herätessämme harva se viikko uutisiin alaikäisten väkivallanteoista Suomessa. Kevään aikana sisäministeriö, poliisi ja monet järjestöt joutuivat laatimaan selvityksiä kasvaneesta väkivallasta.
Radikalisoitumisen taustalla on jokaisen nuoren inhimillinen perustarve. Taannoisessa Deloitten milleniaalitutkimuksessa 83 prosenttia nuorista piti tehtävänään kehittää maailmaa parempaan suuntaan. Kuitenkin enemmistö nuorista kertoo, ettei heillä ole minkäänlaista kokemusta siitä, kuinka vaikuttaa kaoottiseksi kokemaansa maailmaan.
Työskenneltyäni parikymmentä vuotta yläkouluikäisten kanssa, yksi kysymys nuorten keskusteluissa nousee ylitse muiden: “Miksi minua tarvitaan?”. Tähän nuoren ihmisen tarpeeseen nykyinen peruskoulu ei vastaa. Nykykoulun idea on, että kun opit lukemaan ja laskemaan, pääset seuraaviin kouluihin, joista saat ammatin. Yhteiskunnallisen paikkasi löydät sitten aikanaan itse.
Peruskoulu on systeeminä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kaikkialla maailmassa suhteellisen samalla tavalla vanhanaikainen. Oppilaat ovat ryhmä yksilöitä, joille opetetaan eri aiheisiin jaettuna tietoa, jonkin verran taitoja.
Tapaamieni nuorten kokemus on, että he eivät ole koulussa tiimi. Jokaisella on oma kirja, oma pulpetti, omat arvosanat. Koulusta lähdetään vailla kokemusta "tein jotain, mikä muutti maailmaa paremmaksi".
Stanfordin yliopiston rauhantutkimuksen yksikön mukaan parempi maailma syntyy yhteistyöprojekteista, joissa lisätään myönteistä vuorovaikutusta ihmisten välille. Mitä juhlava lause tarkoittaa käytännössä? Koulun tulee raivata täyteen ahdetusta lukujärjestyksestä tilaa opettaa kykyä havaita ongelmia omilla kotikulmilla, hahmottaa niiden juurisyitä.
Nuorten tulee oppia kehittämään ratkaisuja, jotka ovat toteuttamiskelpoisia.
Näitä taitoja ei opita luokkahuoneessa. Päiväkodeissa, palvelutaloissa, vastaanottokeskuksissa ja tavallisten ihmisten kodeissa toteutetut projektit lisäävät nuoren kykyä sietää epävarmuutta ja tehdä tiimityötä. Näitä kykyjä kutsutaan opetusalalla myös hienoilla termeillä “tulevaisuustaidot" tai "21st Century Skills".
Väitän, että nuori joka pääsee ottamaan vastuuta ratkaisun kehittämisestä ja toteuttamisesta, ei radikalisoidu. Eräässä suomalaisessa kaupungissa järjestettiin kokeilu, jossa yläkoululaiset toteuttivat yhteiskunnallisia projekteja osana kouluarkea. Kun toiminta aloitettiin yhden koulun juhlasalissa, häiriköksi profiloitu teinipoika keskeytti ohjelman huutamalla takarivistä: “Te voitte kutsua mua johtaja Korhoseksi!” (nimi muutettu). Kurinpalautuksen sijaan poika taputettiin lavalle ja juontaja keskusteli Korhosen kanssa kaikille tärkeästä teemasta, millainen on hyvä johtaja. Korhonen pääsi positiivisesti parrasvaloihin. Yleisön edessä lyötiin kättä päälle, kun projekti on hyvin purkissa, samalla lavalla tavataan ja hän saa tittelin “Johtaja Korhonen”. Projekti onnistui ja Korhonen ilmoittautui tukioppilaaksi seuraavalle projektiviikolle.
Näitä kokemuksia on satoja, mutta kansallinen opetussuunnitelma laahaa viime vuosituhannella. On monia opettajia, jotka olisivat halukkaita muuttamaan systeemin heti. He tietävät, että vaikka yhteiskunnallisten projektien tekeminen osana koulutyötä on alussa työlästä, ne ratkaisisivat nykyopettamisen vaikeimmat tavoitteet. Sivutuotteena kesyyntyisi moni luokassa kopittamisesta turhautunut äkäpussi.
Vaikka Suomi on vakaasti demokratia, kasvavat tarpeet nuorisopsykiatriassa, lisääntynyt alaikäisten väkivalta ja sisäministeriön noteeraama radikalisoitumisen uhan kasvu on otettava vakavasti. Myös Supo on hereillä radikalisoitumisen erityisriskistä nuorten keskuudessa. Säännöllisesti päivitetyssä uhka-arviossa todetaan, että alaikäisten osuus terroristisessa toiminnassa on kasvanut viimeisen parin vuoden aikana.
Näen tulevina vuosikymmeninä Suomessa suuren koulureformin tarpeen. Yhtä suuren kuin ilmaisen peruskoulun syntyminen. Totta kai matikka, kielet ja luonnontieteet säilyvät, mutta uudelle on tehtävä tilaa, kun koulut alkavat opettaa ongelmanratkaisua tiimeinä ja rauhaa edistävien projektien pilotointia todellisissa olosuhteissa.
Entä mitä tapahtui äärioikeistoryhmästä erkaantuneelle Joelille? Hän sai ensimmäisen työtodistuksen ja palkan verokortille. Yksi työpesti ei ratkaissut Joelin elämän kipuja, mutta antoi mahdollisuuden valita radikalismin sijaan toisen tien.
Aram Aflatuni
Kirjoittaja on tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon saanut koulukehittäjä ja mediatuottaja, joka kierrettyään viime aikoina armenialaisia kouluja, uskoo entistä vahvemmin Suomen mahdollisuuksiin uudistaa koko maailman peruskoulu.
Kolumnista voi keskustella 18.11. klo 23:een saakka.