Näyttämöllä olevaa huonetta ankeampaa on vaikea kuvitella. Se on äärimmäisen niukasti sisustettu ja sävyiltään valju. Huoneen perällä on haitariovi, joka avautuu. Sen takana olevaan tilaan ilmestyy haikara.
Erilaiset kellot käyvät ja kilisevät.
Munakelloa on varjeltava. Aika voi loppua, ihminen vanhenee, kuolema vaanii kantapäillä, munasolut heittävät henkensä, terapiassa ongelmat on ratkottava tunnin kuluessa.
Ajan tarkkailu on järkevää, mutta samalla se kuluu siivoamiseen juuri oikealla tavalla, pukeutumiseen oikealla tavalla, syömiseen oikealla tavalla.
Asialliseen olemiseen.
Kontrollia ja sisäistettyä normatiivista käytöstä odotetaan, mutta eivät siihen kaikki aina pysty.
Käsikirjoittaja-ohjaaja Saara Turusen näytelmätrilogian päätösosa Järjen hedelmät saa ensi-iltansa Q-teatterissa kuluvalla viikolla.
– Tässä pelataan tosi paljon hillittömyyden ja hillinnän vastapeleillä. On paljon materiaalia, jossa ruumis on kahlittu, ollaan ruodussa ja kurinalaisia. Sitten on repeämiä, joissa ruumiillisuus ja hillittömyys pääsevät valloilleen.
Kauheinta on tulla nolatuksi
Järjen hedelmät lainaa nimensä John Steinbeckin Pulitzer-palkitulta romaanilta Vihan hedelmät (1939), mutta teemat ovat toisia.
Siinä missä Steinbeck pohti, miten kapitalismi tuhoaa maata ja ihmisiä, Järjen hedelmät tutkii sitä, miten vaikeaa ruumiin ja järjen on elää yhdessä sääntöjen ja yllättävän tiukan tapakulttuurin vallitessa.
– Etenkin sana hedelmät kiehtoi minua Steinbeckin kirjassa. Tuli sellainen olo, että se liittyy ruumiiseen. Sitten ajattelin, että kaikki mikä liittyy järkevyyteen, liittyy myös ruumiillisuuteen. Ne tuntuivat toistensa vastakohdilta, Saara Turunen pohtii.
Järjen hedelmissä käsitellään sitä, miten järkevää on hillitä itsensä ja etenkin tunteensa. Parisuhteessa seksiä on järkevää harrastaa peiton alla. Kakkua ei saa syödä liikaa, eikä sitä saa ottaa ensimmäisenä.
Kauheinta on tulla nolatuksi. On viisasta pitää impulssinsa kurissa, ettei vaan mokaa.
Ei saa olla eläin.
Mutta jos kehollisuus ja ruumiin tarpeet koko ajan kielletään, voi siitä seurata yksilön kannalta järjettömiä asioita, Turunen toteaa.
– Minua kiinnosti piilotettu maailma, lian ja häpeällisten tunteiden maailma, joka koko ajan pyritään pitämään poissa näkyvistä , mutta joka väistämättä purskahtelee esiin ihmiselämässä.
Kuten Turusen muissakin teoksissa, myös Järjen hedelmissä on vahva feministinen näkökulma. Tasa-arvon illuusiosta huolimatta naiselta odotetaan pidättyväisyyttä seksuaalisuutensa, syömisensä ja ulkonäkönsä suhteen.
Naiselle voi olla susi myös toinen nainen, joka on sisäistänyt misogynian ja naiselle varatun osan. Täytyy osata olla nätisti, jos on tyttö, Turunen summaa.
– Esimerkiksi minua itseäni on kasvatettu hillitsemään itseni ja olemaan järkevä juuri siksi, että olen nainen – tai olin tyttö. Tietynlainen puhtaus on aina ollut naisen paras kauppatavara. Jos puhtaus on mennyt, niin kasvot ovat menneet. Vaikka ollaan tultu eteenpäin sääty-yhteiskunnasta, niin yhä vanhat arvot puhuvat. Jos nainen tanssii liian villisti, se onkin ongelma.
Jos toimii järjen vastaisesti, siitä seuraa usein rangaistus. Vähintään häpeä.
Rangaistusta ei välttämättä langeta yhteisö, vaan yksilö itse.
– Meihin on sisäänrakennettu se, miten pitää käyttäytyä vaikka hautajaisissa tai syntymäpäivillä. Eläin täytyy pitää poissa ihmisestä, koska emme halua rikkoa sosiaalista koodia. Me haluamme olla hyväksyttyjä, haluamme välttää häpeän.
Näyttelijät eivät pääse helpolla
Kuten Saara Turusen trilogian edellisissä osissa, Tavallisuuden aaveessa (2016) ja Medusan huoneessa(2019) myös Järjen hedelmissä on vain muutamia repliikkejä.
Visuaalinen maailma on äärimmilleen pelkistetty ja samalla symbolien kyllästämä. Ilmaisu on välillä äärimmäisen niukkaa, välillä holtittoman fyysistä.
Esitysten muoto on tiukka, jokainen äännähdys, ele ja liike kantaa merkitystä. Huumori syntyy tunnistamisesta, tilanteista, joita suurin osa on itse elänyt tai ainakin todistanut.
Kollaasimaiset kuvaelmat jättävät tilaa katsojan tulkinnoille. Turusen mielestä se on lumoavaa.
– Edellisissä teoksissa katsojilla on ollut keskenään aivan päinvastaisia näkemyksiä siitä, mitä näyttämön tapahtumat tarkoittavat, ehkä omasta henkilöhistoriasta johtuen. Se on loputtoman kiinnostavaa ja täysin sallittua. Ei ole mitään oikeaa tulkintaa.
Näyttelijäntyön kannalta Turusen luoma näyttämökieli on haastavaa, mutta myös kiehtovaa. Ylermi Rajamaa on esiintynyt kaikissa kolmessa teoksessa.
– Tekeminen on hirveän tarkkaa. Voisi luulla, että se lukitsee näyttelijää, kun tässä on hyvin tiukat rajat, joiden sisällä näyttelijäntyö tapahtuu, ja tekstiä on hirveän vähän. Sitten toteutuukin paradoksi, jossa tulee hirveän palkitsevaa siitä, että tajuaa, kuinka pienellä saa paljon aikaan.
Turusen tapa tehdä teatteria eroaa Rajamaan mukaan kaikista muista ohjaajista, joiden kanssa hän on työskennellyt. Se ei päästä näyttelijää helpolla, mutta Rajamaan mielestä ei pidäkään.
– Turusen ohjauksessa näytteleminen on edelleen vaikeaa, mutta valtavan hienoa. Kun pitkän treenamisen jälkeen jokin loksahtaa kohdalleen, tajuaa, että kaikki voi olla 30 sentistä kiinni: oletko oikeassa valossa, tai sanotko kahden sanan repliikkisi juuri oikealla äänensävyllä. Koko merkitys voi muuttua ihan älyttömän niukalla muutoksella.
Järjen hedelmät haastaa sekä tekijänsä että katsojan miettimään, missä omat rajat kulkevat, Turunen tuumii.
– Ihminen joutuu kysymään, miten sen häpeän voi ylittää, ja miten siitä voi päästää irti. Teosta tehdessämme olemme miettineet, että voiko olla onnellista loppua, tai voiko edes raottaa verhoa johonkin sellaiseen maailmaan, jossa häpeä ei olisi niin aktiivisesti läsnä koko ajan.
Mitä hyvää siitä voisi seurata, että järjen ääntä vähän vaiennettaisiin?
– Siitä voisi seurata enemmän vapautta.
Lue Kulttuuricocktailin Penkkitaiteilijan artikkeli Medusan huoneesta