Alfred Nobel jätti runsaat 120 vuotta sitten suuren omaisuutensa jaettavaksi Nobel-palkintoina luonnontieteilijöille, kirjailijoille ja rauhan edistäjille. 1960-luvulta asti on palkittu myös taloustieteilijöitä.
Nobelin on saanut 59 naista. Kaikista palkituista se on vähän oli kuusi prosenttia. Fysiologian ja lääketieteen, fysiikan ja kemian eli luonnontieteiden palkinnoissa ei ole päästy edes kolmeen prosenttiin, sillä naisia on vain 23, miehiä yli 700.
Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian pääsihteeri Göran Hansson on perustellut epäsuhtaa naisehdokkaiden vähyydellä. Hän on heittänyt pallon tiedemaailmalle, jolla on valta tehdä ehdotuksia palkittavista. Suurin osa oikeutetuista on Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden johtavaa tiedeväkeä.
Joitakin vuosia sitten Hansson lähetti tutkijoille kirjeen, jossa hän pyysi, että he ottaisivat ehdotuksissaan huomioon erityisesti naiset, vähemmistöt ja maantieteellisen jakauman. Hän vetosi etenkin naisiin naisten nimeämisen puolesta. Näkyikö se seuraavan vuoden ehdotuksissa? Ei, vastasi Hansson Nature-lehden haastattelussa.
– Sillä ei valitettavasti tuntunut olevan mitään vaikutusta. Pakko oli päätellä, että naiset eivät ehdota naisia yhtään useammin kuin miehet, Hansson sanoi.
Hanssonin näppituntumaa ei pääse tarkistamaan, sillä ehdotukset ovat salaisia 50 vuoden ajan.
Fysiologian ja lääketieteen Nobel-voittajat valitsee Karoliinisen instituutin komitea. Fysiikassa ja kemiassa valtikka on Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian kahdella raadilla. Niiden pääpaikoilla istuu 15 miestä ja kaksi naista.
Alfred Nobel antoi komiteoille ohjenuoran: palkinnot myönnettäköön "ihmiskuntaa eniten hyödyttäneistä keksinnöistä". Raatien tehtävänä on siis panna arvojärjestykseen tieteellisiä saavutuksia, joiden yhteismitallisuus on pelkästään tulkintakysymys.
Historia osoittaa, ettei arviointi aina ole ollut puhtaasti tieteellistä miestenkään kohdalla. Vaikka Albert Einstein lopulta sai palkinnon, se tuli komitealta vastahakoisesti, kuten Ylen Einstein-juttu kertoo. Venkoilun taustalla on aavisteltu jopa juutalaisvihaa.
Keskimääräinen luonnontieteiden nobelisti on valkoihoinen, hieman alle kuusikymppinen mies. Hänen kotimaansa on Yhdysvallat. Se tosin saa kiittää ykköspaikastaan maahanmuuttoa: kolmasosa yhdysvaltalaisnobelisteista on syntynyt jossakin muualla.
Vaikka naisia onkin tällä vuosisadalla palkittu Nobeleilla enemmän kuin 1900-luvulla, siitä ei ole horjuttamaan luonnontieteiden nobelistin keskimääräistä kuvaa. Kymmenestä viime vuodesta kuutena kaikki palkitut ovat olleet miehiä.
– Voisi tietysti ajatella, että tilanne on paranemaan päin, koska 2000-luvulla on suhteessa annettu enemmän palkintoja naisille, mutta en oikein usko, että paraneminen tapahtuu itsestään, sanoo tieteiden ja aatteiden historian yliopistotutkija Heini Hakosalo Oulun yliopistosta.
Nyky-Nobeleille on tyypillistä, että palkitusta havainnosta on kauan. Keskiarvo on 15 vuotta, mutta kymmenetkään vuodet eivät ole harvinaisuus. Naisten määrä huippututkimuksessa oli niin kauan sitten vielä melko pieni. Ehkäpä sukupuolten epäsuhta Nobel-palkinnoissa sentään korjaantuu, kunhan vielä rauhassa odotellaan?
– Siitä on tehty tilastollinen tutkimus, jossa otettiin huomioon ajallinen viive havainnon tai keksinnön ja palkinnon välillä. Silläkin tavalla tarkasteltuna vinouma kyllä näyttää ihan selkeältä, Hakosalo torppaa toiveen.
Jäljelle jää hänen mukaansa kaksi mahdollisuutta: Nobel-komiteat ovat voittajien sukupuolen suhteen jostakin syystä erityisen puolueellisia. Tai koko akateeminen järjestelmä on edelleen vinoutunut.
Putkisto vuotaa
Tanskalainen tutkimus, johon Hakosalo viittaa, tehtiin vuonna 2018. Sen jälkeen on ollut kaksi tavanomaista Nobel-vuotta, jolloin kaikki luonnontieteiden palkinnot menivät miehille, sekä perin poikkeuksellinen kolmen naisnobelistin vuosi 2020.
Se erottui joukosta niin erikoisena, että muuan suomalainen tiedelehti nimesi sen "naisten kierrokseksi". Tosin silloinkin miesvoittajia oli enemmän, viisi.
Kööpenhaminan yliopiston tutkijat tulivat historiallisen datan ja mallinnusten perusteella yli 96-prosenttisen varmoiksi siitä, ettei raju epäsuhta Nobeleissa selity vain tiedekentän miesvaltaisuudella.
Edes naisilla, jotka välttävät vuotavan putkiston, ei ole miesten kanssa tasavertaisia mahdollisuuksia Nobel-palkintoon, tutkimus summaa.
Vuotava putkisto -vertaus viittaa siihen, miten monista syistä naistutkijoilta tihkuu pikku hiljaa mahdollisuuksia toteuttaa kykyjään ja edetä urallaan.
Nobelit eivät ole maalikamerapalkintoja. Hyviä tutkijoita ja huippuhyviäkin on paljon. Varmasti kaikki ovat palkintonsa ansainneet, eikä miehen palkitsemisessa tapahdu vääryyttä, korostaa Heini Hakosalo.
Hän ei näe mitään syytä olettaa, että juuri Nobel-komiteat olisivat mies/nais-päätöksissään poikkeuksellisen vinoutuneita. Hieman vinksallaan taitavatkin siis olla kaikki akateemisen maailman askelmat?
– Näin se vähän on. Siltä se näyttää myös omien tutkimusteni pohjalta, Hakosalo vastaa.
Hän on tutkinut suomalaisen lääketieteen varhaishistoriaa ja sitä, minkä takia naislääkärit harvoin etenivät johtaviin asemiin 1900-luvun alkupuolella ja oikeastaan 1960-luvulle asti.
Opiskelevien ja tohtoriksi väittelevien naisten määrä on kasvanut, mutta onko kokemus akateemisena henkilönä muuttunut, hän puntaroi.
Esteet kumuloituvat
Tieteen ja myös Nobel-palkintojen historiasta löytyy räikeitä tapauksia, joissa naisia on kohdeltu sukupuolensa vuoksi eri tavalla kuin miehiä.
– Esimerkiksi se, miten Marie Curielta meinattiin evätä hänen toinen Nobel-palkintonsa, koska hänellä oli suhde naimisissa olevan miehen kanssa. Tämäntyyppisiä kriteereitä ei kyllä ole miehiin sovellettu, tuumii Heini Hakosalo.
Silti tärkeämpää on se pieni kumulatiivinen haitta, jota naisen sukupuoli tuottaa kaikilla akateemisen elämän askelmilla, hän sanoo.
– Se on usein hyvin pientä. Ne henkilöt eivät itsekään oikein tajua sitä kuin jälkikäteen. Sen takia monet erittäin hyvinkin menestyneet akateemiset naiset eläkeikää lähestyessään muuttuvat hirveän kriittisiksi. Kun he katsovat taaksepäin, he huomaavat ne tilanteet.
Vinoumaa syntyy vähitellen ja putki tihkuttaa, koska tieteen tekeminen on erittäin sosiaalista toimintaa.
– Joka askeleella tutkija nojaa aikaisempaan tutkimukseen, ja joka askeleella hän peilaa omaa työtään siihen, mitä muut tekevät, Hakosalo kertoo.
Tutkijan pitää saada ja vaihtaa tietoja ja tehdä yhteistyötä hyvin tehokkaasti.
– Varsinkin uran alkupuolella hän tarvitsee myös ihmisiä, jotka antavat mahdollisuuksia, tarjoavat resursseja, avaavat ovia.
Arviointia ja valintaa tapahtuu Hakosalon mukaan kaiken aikaa.
– Tietysti on eksakteja kriteereitä ja eettisiä periaatteita, ja niitä pyritään noudattamaan ja noudatetaankin, mutta kaiken sen ohella tehdään koko ajan pieniä hiljaisia ratkaisuja: kenelle jatko-opiskelijoille ohjaaja kirjoittaa minkäkinlaisia lausuntoja, mihin hän ohjaa esiintymään ja muuta sellaista.
Tuttuuteen on helppo panostaa
Heini Hakosalon mukaan naiset pärjäävät pääsääntöisesti paremmin toimintaympäristöissä, joissa on eksakteja muodollisia kriteereitä, ja myös silloin, kun arviointia tehdään anonyymisti.
– Se tietysti jo sinänsä viittaa siihen, että jokin vinouma on olemassa.
Hakosalo pitää inhimillisenä – vaikka ei hyväksyttävänä – että esimerkiksi professori, joka arvioi, keneen jatko-opiskelijoista kannattaa panostaa, näkee heidät omasta kulmastaan. Pienet asiat, joita kukaan ei ehkä tajua tekevänsä, kasautuvat esteiksi naisten uralla.
– Kun katsoo historiallisia tapauksia, jotenkin näyttää siltä, että lupaavuus on helpointa nähdä henkilöissä, jotka muistuttavat arvioijaa itseään.
Yksi tekijä, joka eriyttää tutkijanaisten ja -miesten mahdollisuuksia luoda uraa, on lasten saaminen. Tutkimukset kertovat, että miesten uria se yleensä edistää. Naisten uriin se tuottaa hidastumista, epävarmuutta ja katkoksia.
Heini Hakosalo uskoo, että aikaa myöten sukupuolten välisessä vääristymässä tapahtuu väistämättä jonkinlaista tasoittumista.
– Naisia tulee tieteeseen enemmän, painetta tulee enemmän. Mutta päästäänkö arvostukseen liittyvästä vinoumasta eroon ja millä tavalla, niin se on kyllä kymmenen pisteen kysymys. Välillä tuntuu vähän masentavalta.
Hän kertoo esimerkin yhdysvaltalaisesta yliopistosta.
– Opiskelijat saivat koronavuonna etäopetusta, jossa opettajat oli anonymisoitu. Toiselle opiskelijaryhmälle annettiin ymmärtää, että kurssin tekijä oli mies. Toiselle sanottiin, että hän oli nainen.
Kun opiskelijoilta kysyttiin tavan mukaan arviota kurssista, miehen tekemänä kurssia pidettiin selvästi parempana.
– Arvioijat olivat nuoria ja oletettavasti fiksuja. Kyllä se käsitys on aika syvällä kulttuurissa, että tieteellinen auktoriteetti on jotenkin miehinen ominaisuus.
Nobeleissa taitavat siis tiivistyä tiedemaailman rakenteelliset ongelmat, joihin on vaikea päästä käsiksi?
– Juuri niin. Se on tämäntyyppisille rakenteellisen syrjinnän ilmiöille luonteenomasta. Jos katsotaan jonkun yksittäisen naisen uraa ja todetaan, ettei hän ole saanut sitä, mitä olisi ansainnut, niin on tosi vaikeaa osoittaa millään eksaktilla tavalla, mistä se johtuu, vastaa Heini Hakosalo.
Lopputulokseen ovat voineet vaikuttaa henkilökohtaiset ominaisuudet, erikoisala, etninen tausta tai kieli.
– Miten määritellään, kuinka suurelta osin juuri sukupuoli vaikuttaa? On hyvin vaikea löytää tilannetta, jossa kaikki muut muuttujat olisivat ihan samat, Hakosalo sanoo.
Lue myös:
Tasa-arvo ei näy Suomen professorikunnassa – naisia on vain kolmasosa ja tilipussi ohuempi