"Se asuu kirkkomaissa ja kuolleitten lähellä. Ne ovat päättömiä ja raajattomia, jotta yläpuoli vain on, ja ne heijailevat ilmassa, ne ovat semmoisia keijukaisia."
Tällä tavalla kuvataan vainajaolento manhoa 1920-luvun Rovaniemellä. Pasi Klemettisen Kansanuskon yöpuoli -kirja (SKS, 2022) on pullollaan tämänkaltaista kertomusperinnettä ja tämänkaltaisia tarinoita: outoja, pelottavia, kauheita, absurdeja – mutta toisinaan hauskojakin.
Klemettinen kiinnostui väitöskirjaa tehdessään kansanuskon ja mytologioiden pahiksista ja kummajaisista jo parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän huomasi, että niitä vilahtelee tiuhaan vanhoissa julkaisuissa. Kansanuskon yöpuoli on lajissaan aihepiirin ensimmäinen laajempi kartoitus.
– Kansanperinteen tiimoilta on ehkä aiemmin haluttu pääsääntöisesti tuoda esille kulttuurin myönteisiä ja positiivisia puolia, kuten vaikkapa jumalhahmoja, jotka ovat auttaneet viljan viljelyssä, Klemettinen pohtii.
Hyvyyttä uhkuvat jumalhahmot ja sankarit – sankarihan ei olisi sankari ilman voittoisaa taistelua – ovat kuitenkin vaatineet vastavoimia, ja tässä vaiheessa kuvaan ovat astuneet pahikset. Kautta aikain on ollut tahoja, jotka ovat yrittäneet estää tai vaikeuttaa ihmisen toimintaa, ja suomalaisen luonnon jylhyys tiheine metsineen ja pimeine vuodenaikoineen on ollut kuin piste iin päälle.
– Tietyissä paikoissa ihmistä voi nykyisinkin pelottaa ja hirvittää hämärän tullen. Voi vain kuvitella aikaa ennen sähköä ja sähkövaloja: kun on jouduttu liikkumaan pimeässä, kaikennäköistä on taatusti tullut mieleen.
Suomalaisten luontosuhdetta on useimmiten romantisoitu ja kuvattu harmoniseksi, mutta Kansanuskon yöpuoli -kirjan perusteella ihan näin auvoisasti eivät asiat ole olleet. Metsä on ollut pullollaan pelottavia ja synkeitä olentoja, kuten surmattujen lasten rauhattomia henkiä eli ihtiriekkoja tai lehtikelikkoja, jotka itkevät, huutavat ja kirkuvat karmivasti öiseen aikaan.
– Tällaisten olentojen kirjo on valtava. Voisi sanoa, että pahoja olentoja löytyy vastaavalla tavalla ja yhtä paljon kuin johonkin tiettyyn paikkaan kiinnittyneitä hyviä haltijoita, Pasi Klemettinen summaa.
Metsässä on asustanut muun muassa vaarallinen, rumalla äänellä naurava naispuolinen metsänhaltija ajattara, joka eksyttää ja vie harhaan matkaajia. Suurikokoinen, mustasilmäinen metsäpiru eli karu taas kiusasi ihmisiä huvin vuoksi.
Myös tuhansien järvien maan vesistöt kätkivät syvyyksiinsä kammottavuuksia. Näkki saattoi naamioitua hirreksi tai tukiksi, joka kuljetti pahaa-aavistamattomia uimareita, etenkin lapsia, kauas ulapalle hukkumaan. Näkkiä pelättiin Suomessa vielä 1900-luvun alkupuolella: jos hukkuneen ruumiista löytyi epäilyttäviä jälkiä, niiden syyksi pistettin näkin kourien puristus.
Näkin tuhoisilta voimilta saattoi välttyä, jos heitti veteen teräaseen ja loitsusi, että "hyi näkki huoran poika, ompa mulla rautoo.”
Demonit ratsastivat öisin kotieläimillä
Suomi oli agraariyhteiskunta vielä pitkälti 1950-luvulle saakka, joten ei ole ihme, että pahat henget ja kiusaajaolennot ovat jyllänneet navetoissa ja pilttuissa ja riivanneet karjaa ja kotieläimiä. Yleinen käsitys oli, että jos hevonen tai lehmä huohotti aamulla lopen uupuneena, vaahdossa ja levottomana, sillä oli yöaikaan ratsastanut demoni, jota kutsuttiin nimellä ajajainen tai ajokas.
Pahansuopaa demonia voitiin yrittää karkottaa asettamalla eläimen selkään yöksi esimerkiksi ohdakkeinen peite, jonka päällä kiusantekijän olisi hankala istua. Lehmään tai hevoseen saatettiin myös kiinnittää peili, jolloin rumanaamainen demoni pelästyisi omaa kuvaansa ja kaikkoaisi. Ajajaisten ja ajokkaiden uskottiin olevan mustan magian aikaansaannosta.
– Koska noihin aikoihin ei ole ollut tarjolla lääketieteellistä selitystä saati sitten lääkäreitä, jotka olisivat selittäneet mistä eläinten tai ihmisten sairaudet johtuvat, on turvauduttu tietäjiin, noitiin ja parantajiin. Heillä on ollut myyttisiä selityksiä siihen, kuinka paha on tullut tuonpuoleisesta ja miten se voidaan karkottaa loitsimalla tai taikomalla, Pasi Klemettinen kertoo.
Kun ihmisen sairauksia ja kipuja haluttiin manata pois, apuun kutsuttiin jo kalevalalaisessa mytologiassakin esiintynyt Kipuvuoren valtiatar eli Kivutar. Hänellä on ollut sylissään kirjava kirstu, jonka sisuksiin kivut on työnnetty.
Toisaalta Kivutar on esiintynyt myös häijynä pirun neitona, jonka kuplivassa kattilassaan keittämiä kipuja noidat ovat voineet manata ihmisten vaivoiksi. Vastaava rooli on ollut kaikkien sairauksien kantaemolla Lovettarella, joka synnytti yhdeksän poikaa eli tautidemonia. Näitä tautidemoneja kuvaavat muun muassa horkka, luuvalo ja paise.
Lovetar on synnyttänyt myös yhden tyttären: Syöjätär on luonut ihmisten kiusaksi erilaisia vitsauksia, ja se kuvataan tuhoisaksi olennoksi, joka on “syönyt sata miestä ja tuhonnut tuhat urosta”.
– Joku voi tietysti ihmetellä, miksi tällaisessa myyttisessä maailmassa on niin paljon samankaltaisia naishahmoja. Katsoisin, että kyseessä ei ole mikään miehinen naisia demonisoiva diskurssi tai ajatusmalli, vaan kaikessa yksinkertaisuudessaan ja konkretiassaan tämä liittyy naisen fysiologiaan ja kykyyn synnyttää.
Piru on kansanuskon kestosuosikki
Kotimaisen kansanuskon suositummaksi pahishahmoksi nousee ehdottomasti piru. Tästä kertoo jo sekin, että rakkaalla lapsella on lukuisia kutsumanimiä kuten lempo, sarvipää, irvihammas, kaviojalka, pihkanokka, peijakas ja rietas. Pelättynä hahmona pirulle on keksitty kiertoilmaisuja, joihin tosin liittyy myös rutkasti pilkkaa ja humoristisia piirteitä.
– Monet olennot ovat unohtuneet aikojen saatossa ja kadonneet kokonaan kansanperinteestä, mutta piru on edelleen kestosuosikki ja vallitseva uskomusolento. Se on elänyt näihin päiviin saakka ja meillä on myös saatananpalvojia ja uskonlahkoja, joille paholainen on totisinta totta, Pasi Klemettinen toteaa.
Suomalaisessa kansanuskossa pirun pahansuopuus on liitetty esimerkiksi saunakulttuuriin. Saunominen puolen yön jälkeen oli muinoin tabu, ja piru saattoi rangaista tällaisia ihmisiä tavalla, joka on kuin suoraan kauhuelokuvasta:
– Isäntä kirkui ja huusi vimmatusti. Viimein huuto lakkasi, ja silloin myös saunan ovi saatiin auki. Mutta mitä nähtiin? Isäntää ei ollut missään, mutta ihmisen nyljetty nahka riippui saunan orressa verisenä, Vihdissä vuonna 1936 taltioidussa tarinassa kerrotaan.
Pirun elinvoimaisuutta kansanperinteessä kannatteli yllättävä taho: kirkko kielsi jyrkästi uskomasta ja palvomasta tällaisia olentoja. Samalla kirkko kuitenkin myönsi, että niitä oli olemassa.
– Informaatiosota kääntyi ikään kuin itseään vastaan. Suomalaiseen luonteeseen kuuluu, että jos joku asia, vaikkapa viina, kielletään, niin silloin siitä vasta innostutaankin, Pasi Klemettinen summaa.
Jättiläiskäärmeet hönkivät myrkkykaasuja
Pirun ohella Kansanuskon yöpuoli -kirjassa törmää monenmoisiin versioihin käärmeistä, joista yksi on Tuonen toukka eli kotoisammin kyy.
– Kyykäärmeen kohdalla on kiinnostavaa, kuinka suhteellisen harmittomasta pienestä eläimestä on kasvanut valtava myyttinen olento, Pasi Klemettinen toteaa.
Niinpä kansanuskosta löytyy lukuisia viittauksia ihmisiä jahtaaviin kammottaviin jättiläiskäärmeisiin, jotka hönkivät kidoistaan myrkyllisiä kaasuja. Käärmeet eivät ole tyytyneet pelkästään matelemaan, vaan ne ovat menneet kerälle ja kierineet ihmisparkojen perässä kuin kärrynpyörä.
– Kilometrittäin oli käärme ajanut miestä takaa, heittäen luokkia tai pyörien kuin kiekko. Hädin tuskin ja henkihieverissä oli mies lopulta pelastunut, kertoo jalasjärveläinen taltionti vuodelta 1961.
Suomessa on tehty myös havaintoja lentävistä jättiläiskäärmeistä. Vuonna 1895 paikalliset merimiehet kertoivat nähneensä Laatokan yllä lentomadon eli lentokäärmeen.
Lohikäärme taas ei ole pelkästään aasialaiseen kulttuuripiiriin kuuluva olento, vaan niitä on nähty Suomessakin. Kotoperäisillä lohikäärmeillä eli traakeilla on ollut "kissan pää ja keltaiset korvat" ja niiden myrkkyhönkäilyt ovat kuivattaneet isoja osia ympäröivistä metsistä.
Totta vai tarua?
Kansanuskon yöpuoli -kirjan tarjoama maailmankuva herättää luonnollisestikin kysymyksiä: onko uskottu oikeasti esimerkiksi vetehiseen, joka on yrittänyt kaataa soutuveneitä tai hiiteläisiin, jotka ovat päättömiä vainajaolentoja?
Pasi Klemettisen mukaan osaa näistä olennoista ja kertomuksista on pidetty aikoinaan todellisina.
– Ehkä ei ole kuitenkaan uskottu vuorenpeikkoihin, jotka heittelevät kiviä ihmisten päälle ja rikkovat kirkkoja, tai lohikäärmeisiin. Voi tietysti kysyä, missä mielessä näitä juttuja on kerrottu, etenkin jos on painotettu, että joku kyläläinen on tämän asian oikeasti itse nähnyt ja kokenut.
Osalla kertomuksista onkin ollut paitsi opetus- ja varoitustarkoitusta, myös kiistämätöntä viihdearvoa.
– Ne ovat ikään kun hyviä kauhutarinoita. Vedestä nostaa päätään jokin hirvitys ja ihmiset pakenevat, mutta tämä ei aina johda kammottavan kokemuksen tarkempaan selvittelyyn — ei ainakaan tarinoiden maailmassa.