Välillä tulee mieleen, mahtavatko ihmiset tietää, millaista psykoterapia oikeasti on. Niin usein törmää sanontoihin ja vertauskuviin, joissa terapia-sanaa käytetään hyvän mielen synonyymina. Mutta ei psykoterapian tavoite ole lystinpito. Sillä hoidetaan psyykkisiä sairauksia tai niiden oireita ja autetaan selviytymään kriisistä.
Jos aikakauslehtiä ja muita hyvää tarkoittavia julkaisuja on uskominen, “parasta terapiaa” ovat ainakin puutarhanhoito, käsityöt, tanssiminen tai metsässä samoilu. Metsässä samoilu kun kuulemma laskee verenpainetta muutamassa minuutissa. Se tekee varmaan hyvää, mutta ei oikea terapia laske verenpainetta muutamassa minuutissa eikä sillä ole muutakaan yhteyttä metsässä samoiluun.
Terapia on tavoitteellista, kun taas metsässä samoilu on parhaimmillaan silloin kun sillä ei ole kummempaa tavoitetta. Samoin on puutarhanhoidon ja käsitöiden laita. Ne ovat harrastuksia, ja hyviä harrastuksia ovatkin, jos tuottavat hyvää mieltä.
Olen käynyt psykoterapiassa aikuiselämäni aikana kymmenen vuotta kolmessa eri pätkässä. Olen siitä harvinainen tapaus, että minulle on myönnetty Kelan korvaus kuntoutuspsykoterapiaan kaksi kertaa kolmen vuoden ajaksi. (Se voidaan myöntää painavasta syystä toisen kerran, jos edellisen terapiajakson päättymisestä on yli viisi vuotta.)
En ole nauttinut terapiasta.
Terapiassa joudun tuntemaan tunteita, joita en muualla uskalla kohdata. Saatan saada terapiassa poissaolokohtauksia, koska mieleni ei suostu käsittelemään kaikkia esille tulevia asioita.
Terapeuttini auttaa minut takaisin todellisuuteen. Hän osoittaa muillakin tavoilla olevansa niin turvallinen ihminen, että voin tunnustella tunteita, joita olen tottunut pitämään vaarallisina.
Terapeuttini kanssa voin käydä mieleni pimeällä puolella, joka vaikuttaa kaikkeen, vaikka en näe sinne yksin. Se on kamalaa, ja väsyn siitä tavattoman paljon. En yleensä jaksa terapiapäivinä tehdä juuri mitään muuta, vaikka istunto kestää kellon mukaan vain 45 minuuttia. Psyykkiset prosessit kun eivät tottele kelloa.
Käyn terapiassa siksi, että se vaikuttaa tehoavan pitkällä aikavälillä. Ja tietenkin siksi että lääkäri on niin määrännyt, koska olen sairas ja psykoterapia on oireisiini kelvollinen hoitomuoto. En käy siellä siksi, että se olisi mukavaa.
Joten jos metsässä samoilu tai puutarhanhoito ovat “ilmaista terapiaa”, taidan pysyä sisällä.
Naurattaa, kun joku tuttu toivottelee “ihanaa terapiaa” tai kysyy tullessani, oliko käynti helpottava tai onnistunut. En minä tiedä. Sitä voi arvioida vain pitkällä aikavälillä.
On toki monenlaista psykoterapiaa, ja moni asiakas haluaa ja saa terapiasta välitöntä huojennusta tai muuta keveyttä. Mutta jos haluaa terapialta pelkästään hyvää mieltä, voi yhtä hyvin hankkia sitä vaikkapa harrastuksista.
Koiranomistajat kiittelevät toisinaan, että koira on “paras terapeutti”. Todellisuudessa ani harva koira oppii edes lukemaan, puhumattakaan vaativista psykoterapiaopinnoista. Koira on lemmikki.
Jos haluaa jonkun, joka käpertyy sohvalla viereen rapsuteltavaksi, on hyvin sopimatonta ehdottaa sitä terapeutilleen. Minun terapeuttini ei edes heiluta häntää, kun näemme, mutta koirani heiluttaa aina.
Psykoterapia on hoitomuoto, johon liittyy paljon epäkohtia. Sitä on vaikeaa saada, se on kallista potilaalle ja siihen liittyy ennakkoluuloja. Sillä hoidetaan sairauksia, jotka voivat johtaa ennenaikaiseen kuolemaan, mutta se ei kuulu julkiseen sairaanhoitoon.
Näitä ongelmia pahentaa uskomus, että hoitoa ei tarvita, jos potilas hankkii lapion tai lemmikin.
Auli Viitala
Kirjoittaja on mielenterveyskuntoutuja.
Kolumnista voi keskustella 4.11. klo 23.00 saakka.