Varhaisin muistoni Neuvostoliitosta on 70-luvun lopusta. Luin lööpin, joka kertoi, kuinka suomalaisilta kännissä sikailleilta vodkaturisteilta oli leikattu tukka pois, ja heidät oli palautettu kotimaahan.
Se oli yhdeksänvuotiaalle järkytys.
Ensinnäkin tukka on tärkeä asia siinä iässä. Mutta vielä järkyttyneempi olin, kun tajusin, että tuossa vieressä on maa, jossa hallitaan mielivaltaisuudella ja nöyryytyksellä. Jossa viranomaisten tehtävä on kiusata ihmisiä.
Ja vielä: jossa ne viranomaiset ovat niin tyhmiä, että kuvittelevat tukanleikkaamisen olevan jonkinlainen rangaistus. Tukkahan kasvaa takaisin yhdessä hujauksessa, samaa vauhtia kuin katkeruus sellaista järjestelmää kohtaan. Päätin silloin, että Neuvostoliittoon en mene ikinä. Enkä mennyt.
Nöyryyttäminen on ollut suurta kansanhuvia vuosisadat joka puolella.
Pietarissa kuitenkin ehdin käydä muutama vuosi sitten, ja olen siitä iloinen. Tuli koettua hieno kaupunki, semminkin kun nyt on melko selvää, että toista kertaa en sinne jalallani astu.
Nöyryyttäminen on tietenkin ollut suurta kansanhuvia vuosisadat joka puolella. Suomessa kirkolla oli jalkapuu. Kansa kerääntyi myös katsomaan rangaistusten toimeenpanoa ja ilkkumaan kärsiville. Oikeusistunnoissa oltiin näytillä kuin apinatalossa.
Tai jos mennään lähemmäs nykyaikaa: omassa lapsuudessani olen yhden kerran, ensimmäisellä luokalla vuonna 1977 joutunut nurkkaan. Tai voi olla että se oli joku luokkatoverini, koska muisti on mikä on, mutta yhtä kaikki muistan sen järkytyksen: että mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu. Kuka tuo opettaja luulee olevansa?
Kaikki me vähän vanhemman ajan lapset muistamme myös yksinlaulun luokan edessä. Sekin onneksi loppui jo minun ala-asteaikanani. Ruokalassa opettaja pakotti kerran yhden oppilaan syömään hernekeittonsa loppuun, vaikka hän oksensi osan lautaselle, kun inhosi sitä niin paljon.
Nöyryytys ei ole ihmismielistä häipynyt mihinkään, vaan voi pulskasti kuin uusia sopimuksia tehneiden sähköyhtiöiden tase.
Isäni kävi armeijan hyvin myöhään ja olin jo viisivuotias, kun hän kertoili lomalla armeijajuttujaan. Hän kuvaili, että varuskunnassa on vessanpytyt rivissä, ja yhdessä käydään istunnolla. Päätin tästä syystä jo viisivuotiaana, että en mene armeijaan, enkä mennyt, koska ihmisellä pitää olla periaatteita. Minua ei nöyryytetä, mikäli sen pystyn jotenkin estämään.
Aina ei tietenkään pysty. Ja somemaailma on osoittanut, että vaikka kaakinpuu on raatihuoneen edestä poistettu, niin nöyryytys ja porukalla kiusaaminen eivät ole ihmismielistä häipyneet mihinkään, vaan voivat pulskasti kuin uusia kahden vuoden sopimuksia saaneiden sähköyhtiöiden tase.
Yksi hienoimmista liberaalin demokratian saavutuksista onkin tarkoituksellisen nöyryyttämisen loppuminen. Epäilemättä sellaistakin vielä jossain sossun luukulla tapahtuu, mutta lähtökohta Suomessa on kuitenkin se, että instituution ei vasiten kuulu kyykyttää ihmisiä – ja jos sellaista tapahtuu, se on väärin. Yhteiskunta on mennyt eteenpäin.
Ei se aina ollut niin: vielä pitkälle 1980-luvulle Suomi oli täynnä valtaa väärinkäyttäviä pikkuisia ja isompiakin virkamiehiä. Oli verovirkailijoita, joiden kanssa ei pystynyt toimimaan. Oli katsastusmiehiä, jotka huvikseen rikkoivat auton helmapeltejä tarkastaakseen, ettei vain ollut ruostetta. Oli erilaisia lomakkeita, joita kukaan ei osannut täyttää, (Kelalla on niitä vieläkin) ja kaiken tämän tarkoituksena oli nöyryyttää ihmisiä.
Nöyrä ihminen on määritelmän mukaan kuuliainen ihminen ja kuuliaisuus on tietenkin hyvä yhteiskunnan status quon kannalta – mutta ei kehittymisen, kuten esimerkiksi edellä mainittu naapurimaa osoittaa.
Ei pidä antaa pienintäkään mahdollisuutta sille, että palattaisiin entisaikain autonkatsastajien maailmaan.
Kun sitten 1990-luvulla Suomi nousi lamasta ja ikkunat aukesivat oikeasti Eurooppaan, kaikki muuttui. Verottajasta tuli ystävä – juuri missään ei ole parempaa asiakaspalvelua kuin siellä. Suurin osa katsastusmiehistä on leppoisia tyyppejä. Poliisit ovat fiksuja ja ylipäänsä yhteiskunta haluaa auttaa, jos apua tarvitsee. EU oli tässä murroksessa iso tekijä kaikkine byrokraattisine vikoineenkin.
Naapurimaan – enkä viittaa nyt Ruotsiin – nykytoiminta on jälleen muistutus siitä, kuinka hyvä liberaalissa demokratiassa on elää, ja kuinka tärkeä sitä on puolustaa ihan joka päivä. Ei pidä antautua populisteille, ei pidä antautua demokratian nakertajille, ei pidä antaa pienintäkään mahdollisuutta sille, että palattaisiin entisaikain katsastusmiesten maailmaan saati johonkin kamalampaan.
Ääripäille hourupäille ei yksinkertaisesti pidä antaa jalansijaa, ettemme menetä kaikkea sitä hienoa, joka tällä hetkellä on.
Siksi odotan ilolla, että saan jälleen äänestää ensi keväänä.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija joka äänestää aina – tarvittaessa jopa jaloillaan.
Voit keskustella kolumnista 15.11. klo 23.00 asti.