Julkisuus ei ole tasapuolista.
Esimerkiksi ”Suomalainen voittaa aina” -sloganin kehittäneen Veikkauksen maine on ollut pitkään vastatuulessa. Voitot muodostuvat pienen vähemmistön pakonomaisesta pelaamisesta. Sitä rahoitetaan usein velalla, joskus jopa rikoksilla. Rahapeliriippuvuus suistaa ihmisiä ja heidän perheitään vararikkoon, mielenterveysongelmiin, äärimmillään itsemurhiin.
Veikkauksen pelituottoja on kyllä ohjattu hyviin tarkoituksiin, mutta tuottojen hankkiminen aiheuttaa osin juuri niitä samoja ongelmia, joiden ratkaisemiseen tuottoja jaetaan.
Eli ensin haavoitetaan ja sitten laitetaan laastaria.
Toisin on peliteollisuudessa.
Menestyneen peliyhtiön Supercellin maine on kunnossa. Lähinnä on ihasteltu menestyksen myötä valtiolle kertynyttä verotuottoa.
Pelaaja voi kuluttaa peliin rahaa ilman ennalta määriteltyä ylärajaa. Silloin on itse asiassa kyse uhkapelaamisesta.
Mutta ovatko tietokonepelit ja Veikkauksen rahapelit lopulta niin kovin erilaisia? Tietokonepelien business-logiikka ei nimittäin enää perustu pelien ostamiseen. Pelit ovat ilmaisia, mutta pelien sisällä pitää käyttää rahaa.
Uusien rahastamisen muotojen vuoksi pelaaja voi kuluttaa peliin rahaa ilman ennalta määriteltyä ylärajaa. Silloin on itse asiassa kyse uhkapelaamisesta.
Peliongelmien parissa työskentelevät ovat jo vuosia puhuneet rahapelaamisen ja digitaalisen pelaamisen rajojen hämärtymisestä. He ovat eniten huolissaan pelien niin sanotuista yllätyslaatikoista.
Näitä pelien sisällä olevia arkkuja, salkkuja tai korttipaketteja avaamalla pelaajat saavat erilaisia virtuaaliesineitä, kuten aseita, pelaajakortteja tai vaatteita. Esineitä voi saada paitsi pelaamalla, myös rahalla – ja niitä voidaan myydä myös eteenpäin. Virtuaaliesineiden arvo voi olla jopa tuhansia euroja.
Yllätyslaatikoiden arvioidaan tuottavan peliteollisuudelle vuonna 2025 peräti 20 miljardia dollaria. Kuka nämä tuotot maksaa? Ja kuinka suuri osa tuotoista tulee ongelmapelaajilta? Kysymys on siis – toisin kuin yleensä Veikkauksen peleissä – lapsista ja nuorista.
Yhdysvalloissa Supercelliä vastaan on nostettu ryhmäkanne.
Rahapelinomaiset tietokonepelit on tutkimuksessa yhdistetty moniin nuorten ongelmiin: psyykkiseen ja somaattiseen oireiluun, sosiaalisiin, taloudellisiin sekä opiskeluvaikeuksiin. Japanilaisessa tutkimuksessa suunnittelemattomia ostoksia yllätyslaatikoista tehneet yläkoululaiset kärsivät muita useammin masennuksesta ja ongelmapelaamisesta.
Tutkimusta on kuitenkin vielä niukasti. Ei ole esimerkiksi selvää, miten pitkäaikaisia tietokonepelien rahapelaamiseen liittyvät ongelmat ovat.
Yhdysvalloissa Supercelliä vastaan on nostettu ryhmäkanne. Sen mukaan yhtiön suositut pelit Brawl Stars ja Clash Royale pyrkivät kouluttamaan nuoria rahapelaamiseen.
Kanteen mukaan huomattava osa Supercellin tulosta tulee yllätyslaatikoista. Supercellin väitetään markkinoivan tuotteitaan nuorille ja synnyttävän riippuvuutta samalla tavoin kuin tupakkayhtiö R. J. Reynolds surullisen kuuluisalla Joe Camel -sarjakuvakampanjalla. Supercell kiistää kanteessa esitetyt väitteet.
Supecellin uusimmissa suomenkielissä käyttäjäehdoissa pelaajat sitoutuvat luopumaan oikeudestaan nostaa ryhmäkanne.
Kanteessa rinnastetaan yllätyslaatikot uhkapelaamisen psykologiaan, jossa pyritään synnyttämään pelaajalle toive voitosta, jännityksestä ja kiihtymyksestä”
En ole huomannut, että ryhmäkanteesta olisi uutisoitu Suomessa. Supecellin sivuilta käy sen sijaan ilmi, että ainakin uusimmissa suomenkielissä käyttäjäehdoissa pelaajat sitoutuvat luopumaan oikeudestaan nostaa ryhmäkanne Supercelliä vastaan.
Oikeuden tulevasta päätöksestä riippumatta on syytä pohtia – Veikkauksen voittojen tavoin – millaisia haittoja rahapelinomaisista tietokonepeleistä aiheutuu lapsille ja nuorille. Moniko heistä syrjäytyy?
Supercell-yrittäjä Ilkka Paananen ja Mikko Kodisoja perustivat vuonna 2015 Me-säätiön, joka purjeet pulleina julisti poistavansa Suomesta lasten ja nuorten syrjäytymisen vuoteen 2050 mennessä. Säätiö palkkasi tehtävään joukon Suomen johtavia sosiaalialan asiantuntijoita. Yksi toisensa jälkeen he ovat kuitenkin jättäneet säätiön.
Nyt säätiö kertoo vaatimattomammin tekevänsä ”työtä lasten, nuorten ja perheiden yhdenvertaisuuden parantamiseksi – teknologian keinoin”
Eräänlaista laastaria tämäkin.
Heikki Hiilamo
Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan professori Helsingin yliopistossa ja tutkimusprofessori Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella.
Voit keskustella kolumnista 26.11. klo 23.00 saakka.