Artikkeli on yli 13 vuotta vanha

Raskas työ vaatii raskaat huvit

Anteeksi vaan , mutta minun on ihan pakko palata vielä jääkiekon MM-huumaan. Asia on jäänyt kaivertamaan mieltäni – meinaa jo yöunianikin häiritä, kirjoittaa hartolalainen Mikko Ruskeala suunvuorossaan.

Maailmanmestaruuspaitoja Lahden torilla.
Jääkiekon maailmanmestaruudesta ottavat torikauppiaatkin saamansa irti. Kuva: YLE / Tanja Perkkiö

Innokkaana penkkiurheilijana olen seurannut lätkää jo Lalli Partisen ja Matti-mölli Keinosen ajoista saakka. Leijonien voittama maailmanmestaruus on todella upea asia, josta voi nauttia koko kansa. Olin samana päivänä pääkaupunkiseudulla kun maajoukkue kotiutui. Oli hieno tunne kun ruotsalaiset ja venäläiset onnittelivat oikein kädestä pitäen maailmanmestaruudesta, aivan kuin olisin ollut yksi pelaajista. Ihmiset olivat hyvin vapautuneen oloisia, useiden yritysten seinällä oli Suomen lippu ja iso taulu, jossa luvut 6-1. Leijonat halusivat juhlia yhdessä kansan kanssa.

Moottoritiellä liikkui paljon autoja, joiden ikkunassa oli useita Suomen lippuja, parkkipaikoilla taukoa viettäneet heiluttivat niitä ja nostivat peukaloa. Se loi suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Saimmehan juhlia yhdessä maailmanmestaruutta 16:n vuoden tauon jälkeen. Ihmiset puhuivat toisilleen vapautuneesti, outoa maassa, joka yleensä on tunnettu siitä, että se vaikenee kahdella kielellä. Olen pitkään ihmetellyt sitä, miksi meidän on vaikea tervehtiä toisiamme, hymyillä ja olla iloisia.

Maailmanmestaruutta seuranneena päivänä ihmisten käytös muuttui positiiviseksi. Positiivisuus ruokkii positiivisuutta ja antaa uskoa tulevaan, toivottavasti näistä tavoista tulisi pysyviä.

Juhlia seuranneena päivänä nousi sitten se valtaisa kohu leijonien alkoholinkäytöstä, moralistit tuomitsivat; väärin juhlittu, juhlissa ei saa näkyä alkoholia! Suomalaiset nuoret miehet ottivat mestaruudesta kaikki irti, samoin teki media. Kaikki näytettiin yleisölle, hyvä niin.

Onhan sitä poikaa juhlittu jo sota-aikanakin. Linnan tuntemattomassa sotilaassa poika pihisi teltan nurkassa ja kun Marsalkan syntymäpäivä koitti, niin poika aukaistiin ja nautittiin niin, että alikersantti Rokka oli joutua komppanianpäälliköksi. Eipä sitä silloin kukaan paheksunut emmekä me sodan jälkeen syntyneet ottaneet siitä esimerkkiä.

Mielestäni lasten ja nuorten kasvatus kuuluu ensisijaisesti vanhemmille, ei medialle. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että raskas työ vaatii raskaat huvit, niin on aina ollut ja on jatkossakin, sitä ei mikään hetkessä muuta.

Mikko Ruskeala