Aki Kaurismäen 30-vuotisen uran 16. pitkä elokuva Le Havre kulkee tutun tuntuisia latuja. Tarinan päähenkilöinä on jälleen joukko pääähänpotkittuja, väärinymmärrrettyjä maan hiljaisia. Päähenkilö Marcel Marx on aiemmin nähty Kaurismäen vuonna 1992 valmistuneessa elokuvassa Boheemielämää. Vuonna 2011 tämä epäonnistunut kirjailija asuu vaimonsa Arlettyn kanssa eteläranskalaisessa Le Havren satamakaupungissa. Vaatimattoman elantonsa taiteelliset kunnianhimonsa hylännyt Marx hankkii kengänkiillottajana. Eräänä päivänä syödessään lounasta sataman portailla hän kohtaa Ranskaan laittomasti saapuneen, poliiseja pakenevan tummaihoisen nuorukaisen ja päättää auttaa tätä.
Le Havre jatkaa Aki Kaurismäen Suomi-trilogian viitoittamalla yhteiskunnallisella linjalla. Tuossa elokuvien Kauas Pilvet karkaavat (1996), Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot (2006) muodostamassa kokonaisuudessa Kaurismäki kuvasi omaan vieraannutettuun tyyliinsä suomalaista todellisuutta sellaisena kuin hän sen näkee ja kokee. Tämän elokuvan myötä Kaurismäki laajentaa nykyisen maailmanmenon kritisoimistaan Suomen rajojen ulkopuolelle. Le Havren aiheena kun ovat niinkin isot asiat kuin laiton siirtolaisuus ja erityisesti pakolaislasten kohtalo.
Vaikka aihe on siis mitä ajankohtaisin , tuntuu Aki Kaurismäki vetäytyvän elokuva elokuvalta yhä syvemmälle omaan maailmaansa. Hän viis veisaa elokuvallisesta realismista ja elokuvan tekemisen konventioista. Tämän tutun hidastempoisen elokuvan kuvat ovat paljolti kuin valokuvia, tai eläviä tauluja, joiden sisällä lausutaan jokunen lakoninen vuorosana. Kohtaukset eivät täysin saumattomasti aina liity toisiinsa ja elokuvan kerronta on välillä hiukan töksähtelevää.
Elokuvan näyttelijäkunta on täynnä tuttuja nimiä alkaen Kati Outisesta ja Elina Salosta päätyen Jean-Pierre Leaudihin ja miespääosassa nähtävään, loisteliaaksi Kaurismäki näyttelijäksi kehittyneeseen Andre Wilmsiin. Wilmsin elämää nähneet kasvot pysyvät peruslukemilla kuin Pellonpää vainaalla ikään, ilmaisten samalla kuitenkin todella laajaa tunteiden kirjoa.
Kaurismäkeläisessä todellisuudessa Le Havre kuuluu tekijänsä tyylipuhtaimpiin suorituksiin. Joku asioita ulkopuolelta katsova voisi sen sijaan olla sitä mieltä, että eikö tämä ole nähty jo aika moneen kertaan.