Kymmenen vuotta sitten en olisi myöskään uskonut, että kanssaihmisten myötätunto ja ymmärrys olisi niin kitsasta. Sanon kitsasta, koska hienotunteisuus, pelko, kömpelyys, tietämättömyys siitä miten suuriin vastoinkäymisiin tulisi suhtautua, näyttäytyvät yksinkertaisesti kitsautena sille, joka muiden surujensa lisäksi joutuu kohtaamaan mainitun hienotunteisuuden, pelon, kömpelyyden ja tietämättömyyden.
Kuvaus öistä
Silloin tällöin lehdistä löytyy koskettavia kuvauksia kärsimyksestä. Harvoin, mutta joskus. Useimmiten ne ovat potilaan itsensä kirjoittamia. Yksi pysäyttävä oli Tony Judtin kirjoitus Night, kuvaus hänen öistään. Essee oli minulle täysi yllätys. Siihen mennessä nimi Tony Judt merkitsi lähinnä erittäin tuotteliasta ja kiinnostavaa historiantutkijaa. Nyt tiedän, että hän on sairastanut vakavasti ja kauan.
Siinä on jotain järkyttävää, että terveyden oletus on niin vahva: jos ihminen pystyy jollain tavoin toimimaan, häntä pidetään terveenä. Piiloon jäävät lukemattomat kivut ja vaivat. Terveelle ihmiselle ei ole mitään naurettavampaa ja säälittävämpää kuin vanhat ihmiset jotka puhuvat sairauksistaan. Vaikenemisen sääntöä saa joskus rikkoa, jos sairaus on erittäin vakava.
Yössä Tony Judt kuvaa omia öitään neliraajahalvauspotilaana. Hän on Lou Gehringin taudin loppuvaiheessa, täysin riippuvainen muiden ihmisten avusta. Hän pystyy liikuttamaan molempia käsiään jonkun sentin, mutta ei raapimaan kutittavaa paikkaa, ei poistamaan ylähuuleen jäänyttä ruokaa, ei pyyhkimään silmiään, ei yksinkertaisesti tekemään yhtäkään niistä sadoista pienen pienistä liikkeistä, joita terveet eivät edes huomaa tekevänsä.
On helppo kuvitella, että neliraajahalvauspotilaan päivä ei ole siitä helpoimmasta päästä, mutta yö on Tony Judtin mukaan se suuri koettelemus. Judt sanoo, että ei edes kaikkein hyväntahtoisin, anteliaasti ajattelevaisin ystävä tai sukulainen voi kuvitella sitä eristyneisyyttä ja avuttomuutta, jonka tauti uhrilleen aiheuttaa. Kun avuttomuus on nöyryyttävää hetkellisessäkin kriisissä, Judt pyytää kuvittelemaan miltä tuntuu tietää että oma avuttomuus on elinkautinen tuomio.
Öiset harjoitukset
Yönsä Tony Judt viettää muistelemalla vahoja tapahtumia, muistoja, kuviteltuja muistoja, ihmisiä ja kertomuksia, jotka saisivat hänen mielensä irtoamaan ruumiin vankilasta. Henkisten harrastusten täytyy olla tarpeeksi kiinnostavia, että hän unohtaa sietämättömän kutinan korvassaan tai ristiselässään, mutta niiden tulee olla myös sen verran ikävystyttäviä ja ennakoitavia että ne eivät karkota unta.
New York Review on tehnyt hienon päätöksen. Tammikuun jälkeen se on julkaissut säännöllisesti Tony Judtin saneltuja fragmentaarisia muistelmia. Luulen että ne ovat osia öisistä harjoituksista.
Köyhyys vai säästeliäisyys
Toukokuun numerossa Tony Judt muistelee säästeliäisyyttä ja niukkuutta nuoruudessaan. Hänen poikansa selitti kavereilleen, että isä kasvoi köyhässä perheessä, kun tällä oli tapana korjata rikkoutuneet tavarat, säästää käärepaperit ja tarkistaa vuotavat hanat. Judt korjasi aina: kyse ei ole köyhyydestä vaan säästeliäisyydestä.
Hänen nuoruudessaan kaikkea oli vähän. Pääministeri Churchill oli kiinnittänyt Ison Britannian ja ajanut valtionvarainministeriön vararikkoon voittaakseen Hitlerin. Vaateita säännösteltiin vuoteen 1949 asti, halpoja ja yksinkertaisia käyttöhuonekaluja aina vuoteen 1952 asti. Säännöstelystä luovuttiin hetkeksi nykyisen kuningatar Elisabethin häiden ajaksi, jokainen sai kilon verran sokeria ja neljänneskilon verran margariinia. Mutta ylimääräinen anteliaisuus vain korosti arjen harmautta.
Judtin muistoissa säännöstely tuntui luonnolliselta, se oli osa luonnon järjestystä. Säännöstely ja yhteiskunnan tuki merkitsivät sitä, että vähästä riitti kaikille. Sodanjälkeinen hallitus huolehti siitä, että kaikille lapsille jaettiin maitoa, appelsiinimehua ja kalanmaksaöljyä.
Samankaltaista elämää
Yhteenkuuluvaisuuden tunne oli suuri. Judtin mukaan juuri yhteenkuuluvaisuus teki siedettäväksi sodanjälkeisen Britannian puutteen ja harmauden. Vielä 1951 Britannian festivaaleille tehtiin dokumenttifilmi ”Perhekuva”. Tietenkään britit eivät olleet yhtä perhettä – tai jos olivat, niin Orwellia lainaten väärät perheenjäsenet olivat vallassa. Mutta rikkaat pitivät matalaa profiilia. Noina vuosina ei näkynyt tuhlailevaa kulutusta. Kaikki näyttivät samanlaisilta, käyttivät samoja kankaita ja samoja värejä ja elivät merkillisen samankaltaista elämää, kirjoittaa Judt.
Lapset katsovat kauhuissaan kun kerron heille ensimmäisestä näkemästäni appelsiinista, muinaisessa lapsuudessani hedelmiä ei ollut velvollisuus syödä vaan ne olivat säännösteltyjä ja himoittuja herkkuja. Tony Judt, näkee niukkuuden ajassa paljon hyveitä. Kukaan ei Judtin mukaan halua sitä aikaa takaisin. Mutta niukkuus ei ollut ainoastaan taloudellinen tilanne, se oli myös julkista etiikkaa. Niukkuuden ajan pääministeri oli Attlee, josta Churchill oli sanonut, että hän oli vaatimaton mies, jolla oli monia ominaisuuksia, joista kannattikin olla vaatimaton. Pääministeri oli kuitenkin suuri uudistaja joka eli niin kuin vaati muidenkin elävän. Hän oli moraalisesti vakava ja säästeliäs mies, jonka pitkää julkista uraa ei palkittu suurin tuloin.
Vähästä paljon
Judt oli katsonut lapsenlapsensa kanssa Truffautin Neljä sataa kepposta, Avattaren sukupolven lapsi oli ällistynyt, ”Se oli niin niukka, niin vähästä saatiin aikaan niin paljon.” Judt sanoo, että viihteeseen käytetyt varat vain peittävät sen onttouden samoin kuin politiikassa loputon puhe ja ylevä retoriikka kätkevät päämäärien täydellisen tyhjyyden. Hän sanoo että parempia poliitikkoja saadaan vain jos opimme vaatimaan poliitikoilta enemmän ja pyytämään itsellemme vähemmän.
Pelkään pahaa, että jokaisen alle 45-vuotiaan korvissa tämä on menneisyyteen jämähtänyttä narinaa. Jonain päivänä kaikki huomaavat että iskelmät ovat totta ja vanhukset edelläkävijöitä. Vaatikaa että Suomeen tuodaan filippiiniläisen ohjaajan Brillante Ma. Mendozan filmi Lola. Lola tarkoittaa filipinon kielellä isoäitiä.
Lähteet:
Tony Judt, Night, New York Review of Books, Jan. 14, 2010
Tony Judt, On Being Austere, NYRB, May 13, 2010