Rauli Badding Somerjoen sävellys nimeltään Paratiisi on ollut monena vuonna soitetuimpien kappaleiden kärkipäässä niin elävässä musiikissa kuin levyltä soitettunakin. Monena vuonna se on ollut soittolistan ykkönen. Paratiisin letkeä ja hieman hempeä sanoitus on sävellyksen ohella varmasti vaikuttanut kappaleen pitkään jatkuneeseen suosioon. Mutta kuka tämän vuonna 1973 tehdyn sävellyksen oikein sanoitti? Paratiisin sanoitti yhdessä säveltäjän kanssa runoilija Arja Tiainen. Tämä runoilija on mielestäni nyt ajankohtainen, koska häneltä ilmestyi juuri 13 vuoden tauon jälkeen uusi runokokoelma. Kokoelma on nimeltään Lapsilta kielletty ja sen on kustantanut WSOY.
Arja Tiaisen uusimman runokokoelman mottona tai eräänlaisena esipuheena on seuraava runo:
Mitä me odotimme, parempaa kevättä.
Lykkäsimme onneamme tuonnemmaksi, kunnes se suli ja katosi.
Säästäminen oli huono ajatus.
Ei eläin säästele, se toimii välittömästi.
Arja Tiainen on syntynyt vuonna 1947. Hän julkaisi esikoisrunokokoelmansa vuonna 1971, mistä asti hän on toiminut vapaana kirjailijana. Lapsilta kielletty on hänen 12. runokokoelmansa. Niiden lisäksi hän on julkaissut valittujen runojen kokoelman ja kaksi proosateosta. Erityisen tuottelias Arja Tiainen oli 1970- ja 80-luvuilla, jolloin hän julkaisi muutaman vuoden välein. Sen jälkeen julkaisutahti on hidastunut. Arja Tiainen on palkittu runokokoelmistaan kerran valtion kirjallisuuspalkinnolla ja viime vuonna hänelle myönnettiin elämäntyöstä Pro Finlandia-mitali.
Jo nuorena runoilijana Arja Tiainen oli kiivas feministi ja naisen osan ja aseman parantamisen vaatija. Se näkyi myös hänen runoissaan. Hyvin keskeisenä teemana Arja Tiaisen koko runotuotannossa on ollut rakkaus tiukasta feminismistä huolimatta. Aikaisemmin rakkauden kohde oli kuka tahansa mies, usein miehinen ja hyvin perinteinen jörrikkä, joka kuitenkin osasi olla karkealla ja kömpelöllä tavalla hellä. Vuodesta 1993 alkaen, jolloin Tiainen kohtasi nyt jo edesmenneen miehensä Kalevi Haikaran, myös runojen rakkauden kohde täsmentyi aviomieheksi. Uusimman kokoelman runot ovat mielestäni yhdenlaista surutyötä mitä runoilija on tehnyt viime vuosina aviopuolison kuoltua vuonna 2008. Aviopuoliso elää hyvin vahvana ja elävänä monissa kokoelman runoissa kuten tässä seuraavassa:
Jäin kotiin kirjoittamaan runoja
sinulle. Siihen meni neljä vuotta.
Eikö me muuta keksitä,
varjonyrkkeillä.
Rantakallio tyhjä. Vene poissa.
Piirrä tuohon tie. Sille kulkija.
Tännepäin tulossa.
Arja Tiaisen runokieli ei ole hempeää eikä hellää, vaikka hän kirjoittaakin rakkaudesta. Se on pikemminkin rajua, rujoa ja repivää mutta myös niin voi sanoa rakkaalleen kuinka tätä rakastaa. Tiainen käyttää runoissaan paljon slangia ja tavallista arkikieltä. Mihinkään ylevään tai henkevään perinteisen runona tapaan hän ei mielestäni runoillaan pyrikkään. Tavallinen arki täyttää ihmisen elämän ja juuri siitä Arja Tiainen runoissaan kirjoittaa. Hän on oikeastaan arkinen realisti, joka ei tavoittele taivaita. Kaikenlaiseen eliittiin niin taloudelliseen kuin kultturelliinkin hän suhtautuu oikeastaan halveksien. Eliitin elämä ja arvot ovat Tiaiselle tuntemattomia ja käsittämättömiä, tavalliselle elämälle vieraita.
Rakkaudesta ja tavallisen elämän arvostuksesta huolimatta Arja Tiaiselle kaikkein tärkein asia maailmassa on runous. Seuraava runo kertoo mielestäni asiasta kaiken.
Runous ei ole vaihtoehto
jollekin toiselle ammatille.
Se on kohtalo. Elinkautinen selli.
Lahja jota pitää kaikenaikaa kehittää.
Lyödä palloa seinään, sormiharjoitukset, etydit.
Maksoi mitä maksoi. Harva siitä mitään maksoi.
Yle Lappi / Juha Pikkarainen