Kevään myötä lisääntynyt valo paljasti likaisten ikkunoiden lisäksi talviunilta nousseen pölyn myös sisätiloista. Vesivahinkokuivauksen siivittämänä oli aika siivota saman tien reilulla kädellä myös kaappeja ja kellarikomeroa.
Vastaan tuli nopeasti laskettuna 80 paria erilaisia urheilujalkineita: juoksukenkiä teille, poluille ja radalle, hiihtomonoja, sisäkenkiä peleihin ja puntille, suunnistusnastareita ja -piikkareita, pyöräilykengät maantielle ja maastoon. Kyseessä saattaa olla hieman normaalin tallaajan kenkävarastoa laajempi valikoima?
Lyhyessä ajassa suurimman lisän kenkäparien määrään tuotti sprinttisuunnistuksen kehitys 2000-luvulla. Kaduilla ja puistoissa kisaamisen myötä sopivia kenkiä piti ensin itse hakea maasto- ja vuorijuoksun puolelta. Juoksuun verrattuna kenkä joutuu sprintissä paljon kovemmalle koetukselle rasteille jarrutuksissa ja kiihdytyksissä, ylä- ja alamäissä, portaissa, tiukoissa kurveissa ja alustan vaihtuessa mahdollisesti kilpailun aikana kivetyistä kujista metsärinteeseen.
Internetin kenkäsurffaus ja juoksukenkien maahantuojan malliparien keräily on vähentynyt valmistajien tehtyä tarjolle sprinttiin kehitettyjä malleja. Sopivan parin hakemisen myötä kilpailujen lähtöpaikalle muodostuikin vakiokysymykseksi: ”Mikä on Teron kenkävalinta?”, koska muut tiesivät minun arpovan vielä lämmittelynkin aikana sprintissä katu- ja maastokengän ja metsäkisoissa piikkarin ja nastarin välistä valintaa.
Kenkä- ja vaatehuoneen hankinnan sijaan järkevämpi vaihtoehto lienee kenkäparien radikaali karsiminen. Helppoa se ei ole, sillä sopivan tauon jälkeen paljonkin käytetty ehjä pari on vielä käyttökelpoinen, saati jos kenkä on ollut jalkaan todella hyvä ja juoksu on sillä kulkenut! Eihän sitä nyt roskiin kehtaa heittää.
Kierrätyslaatikko helpottaisi luopumisen tuskaa, mutta hieman uuden käyttäjän kannalta arveluttaa hikisten kilometrien ahavoittama sisäinen kunto. Pintamateriaalin hajoaminen tai pohjan loppuun kuluminen on siis hyvä asia luopumisen kannalta.
Jos paljon kilometrejä nähneistä kengistä vielä voikin luopua, niin vaikeampaa on kisakenkien kanssa. Kaikki uusista ja erilaisista kengistä innostuvat (tiedän että teitä muitakin on olemassa) ymmärtävät, kuinka vaikkapa vain muutaman kerran jalassa ollutta, siroa, kevyttä ja kaunista, ratapiikkaria on oikeastaan mahdotonta heittää pois!
Vaarana on, että sama ja itse asiassa lisäystä saanut kenkäparien tulva virtaa ulos kaapeista myös seuraavan siivouskipinän iskiessä. Kellarikomeroon on kovin helppo piilottaa kaikkea tarpeellista.
Toki kenkiä on siirtynyt enemmän ja vähemmän käytettyinä isälle tai veljille, ja saattaapa jokunen ”varapari” löytyä vielä kesämökinkin porstuasta. Tämän julkisen tunnustuksen myötä lupaan kiivetä vanhempieni autotallin vintille tutustumaan siellä lepäävään kokoelmaan. Voihan se olla, että jokunen vuosien varrella pieneksi jäänyt urheilutossu vielä sielläkin lepäilee?
Tero Föhr