Taas on vuosi hujahtanut ja uusi Jukola odottaa rastikansaa. Lauantain ja sunnuntain välinen yö on pyörinyt mielessä kiihtyvällä tahdilla aina syksyn ensimmäisistä Jukola-harjoituksista alkaen.
Kilpailualueen lähistöltä on haettu vastaavia harjoitusmaastoja, juoksujärjestyksiä on viilattu alkukauden kisojen perusteella, huhut ovat kiirineet muista joukkueista tai kilpailun pienistä yksityiskohdista ja ratoja on hahmoteltu vanhojen karttojen pohjalle.
Viimeisinä päivinä herkistellään vielä ajatuksia parhaaksi koetussa harjoitusmaastossa sekä jalkoja hierojan ravistelussa ja viileässä järvessä. Sitten onkin aika seurata Venlojen Viesti ja pitää pieni joukkuepalaveri nähdystä ennen Jukolan yötä.
Kun kärkijoukkueiden enemmän ja vähemmän salaisia juoksujärjestyksiä alkaa ilmestyä, käynnistyy varsinkin netissä keskustelu suomalaisten joukkueiden ulkomaalaisista vahvistuksista. Joku kertoo kannustavansa vain oikeasti suomalaisia joukkueita, toinen ihmettelee seurojen halua työntää rahansa ulkomaille, kolmas kehoittaa heräämään nykypäivään ja neljäs muistuttaa naapurimaiden joukkueiden vahvistuksista.
Onhan se suunnistuksessa kieltämättä hieman kummallinen tilanne, että Pohjoismaiden ulkopuoliset edustavat Pohjoismaissa täkäläisiä seuroja. Toisaalta yhtä lailla joukkuelajeissa on ulkomaalaisvahvistuksensa, välillä määrää on rajoitettu, välillä ei.
Vaikka monikaan suomalaisia seuroja edustavista ulkomaalaisista ei asu Suomessa, voi yhteistyö olla paljon muutakin kuin sama rintanumero isoissa seuraviesteissä. Talven harjoitusleirejä Portugalissa tai vahvistusten kotimaassa, tietotaidon jakamista molemmin puolin, yhteistä harjoituspäiväkirjaa tai vain kansainvälistä kanssakäymistä ja kielikylpyä.
Hyvin harva ulkomaalainen valitsee seuransa rahan kannalta tai harvoille suoranaista rahaa onkaan tarjolla. Lähinnä tarjotaan mahdollisuutta harjoitella Suomessa valmiiksi järjestetyissä puitteissa, arvokasta kokemusta isojen viestien kärkitaistosta tai esimerkiksi tänä vuonna Vuokatin MM-kisoihin valmistautumisen helpottumista ja suomalaista suunnistustietoa.
Pohjoismaissa on muualta Euroopasta katsottuna valtavasti hyvälaatuisia karttoja, erilaisia vaativia maastoja ja yksittäisten harjoitusten tärkeänä mahdollistajana jokamiehenoikeudet.
Seurani Vehkalahden Veikot on pärjännyt hyvin Jukolassa. Vuodesta 2004 olemme olleet 2011 kisajärjestelyjä lukuun ottamatta aina seitsemän joukossa ja kerran tuli voitettuakin. Ja kyllä, meilläkin on niitä vahvistuksia.
Opiskelijoiden MM-kisoissa 2002 tuli tutuksi sveitsiläinen Marc Lauenstein. Siitä asti Marcin seurana VeVessä oli ensin Baptiste Rollier ja myöhemmin David Schneider. Kaikki kolme ovat kiertäneet vuosia arvokisoissa hyvällä menestyksellä ja kun viimeaikaisia tuloksia kansainvälisistä kisoista katsoo, ei ole ollut mitenkään huono asia saada oppia Sveitsin suunnalta. Varsinkaan ennen arvokisoja heille tutummissa maastoissa. Tai katsella kantapäitä mäkiharjoituksessa (Marc on voittanut pitkien vuorijuoksujen MM-kultaa, David kilpailee nykyään lähinnä ylämäkijuoksuissa).
Suomalaisen huippu-urheilun kehitystyössäkin on kaivattu lisää kansainvälistä yhteistyötä valmennukseen ja harjoitteluun, sitähän tämä on!
Samalla on saanut mahtavia ystäviä. Reilun vuosikymmenen aikana on käyty häissä, hiihtämässä ja metsissä molemmissa maissa, puhuttu erilaisesta työkulttuurista, verotuksesta, naisten asemasta, hiihtäjien mattotestiarvoista, hankittu kesäkuussa suomalaisia pitopohjasuksia, ihailtu ilta-auringossa maisemaa Kolilta ja Matterhornin silhuettia, selvitetty raparperia englanniksi, opeteltu fondue-etikettiä ja kirjoitettu ylös mustikkapiirakan reseptiä.
Eilen hammaslääkäri-Marc sai perustella Sveitsin eri ohjeistusta tutin tai lusikan käyttämisestä vanhempien suussa ennen lapsen suuta. Vieressä keskustelua seurasi 2kk ikäinen Matti Lauenstein, jonka nimestä koen aidosti ylpeyttä ja toivotan koko perheen aina tervetulleeksi ilmeisen mieluisaan Suomeen. Jukolalla tai ilman.
Tero Föhr