Vanhemmuus on sellainen tehtävä, jonka kovuudesta ei saa minkäänlaista aavistusta ennen kuin on jo tukevasti myrskyn silmässä.
Ihan ensin pikkuvauva-aika ottaa mehut irti joko kokonaan tai suunnilleen riippuen siitä, millainen haastepakkaus synnäriltä on kotiin kiikutettu värikoodatussa asussaan ja uutuudenkankeassa turvaistuimessaan. Yökirkujat, koliikkiset, allergiset, sairaat tai muuten vaan haastavat lapset pistävät aikuisen sellaiseen horrokseen, että jos siitä näytettäisiin varoitusfilmejä perheenlisäsystä suunnitteleville, jäisi lisäys vain tuikkeeksi isän ja äidin silmäkulmaan ja tilalle tulisi villakoira.
Ja vauva-aikana kaikki on vielä jollakin lailla siedettävää. Sitä mukaa kun lapsi alkaa kasvattaa reviiriään ja itsenäisyyttään sekä liikkuu ilman valvontaa oman kodin ulkopuolella, vanhemman onnistuminen muuttuu yhä epävarmemmaksi.
Vaikka kotona olisi kuinka syöty luomuruokaa ja vältetty makeaa, lapsi yllättäen vaihtaa kaikki ruokansa karkkiin ja sipseihin. Vaikka kotona olisi kuinka saarnattu siitä,miten ketään ei kiusata, voi omasta lapsesta siunaantua se kotikadun inhottava pikku paskiainen.
Vaikka äiti olisi kuinka imettänyt 2 vuotta, vanhemmat olleet lapsen kanssa kotona 3 vuotta, kotona olisi ollut pelkkiä kehittäviä, myrkyttömiä, kotimaisia puuleluja, lopputulos on epävarma.
Sari Helin
**Vaikka äiti olisi kuinka **imettänyt 2 vuotta, vanhemmat olleet lapsen kanssa kotona 3 vuotta, kotona olisi ollut pelkkiä kehittäviä, myrkyttömiä, kotimaisia puuleluja, lopputulos on epävarma.
Vaikka vanhemmat olisivat vieneet vauvauintiin ja kehittäviin harrastuksiin sekä tarjonneet sopivissa määrin uusia kulttuureja, lapsi voi olla juuri se luokan häirikkö, joka vie opettajan ajasta joka päivä vartin pelkkien Wilma-merkintöjen rustaamiseen. Vaikka kuinka perheessä olisi näytetty esimerkillä miten meidän perheessä ajetaan autoa sääntöjen mukaan, vanhempi voi vain toivoa suojelusenkeleitä, kun lapsi ryhtyy autokuskiksi tai hyppää kaverin kyytiin.
**Teinin vanhempi **on kuin kaisla, joka ihmettelee, mistä päin puhaltava tuuli häntä tänään riepottaa. Vanhempi voi vain pahimmillaan katsoa vierestä, kuinka kaverit, ympäristö ja maailma tulee ja muokkaa omakseen sen syntyjään suloisen pienen olennon, jonka puolesta olisi empimättä valmis antamaan henkensä.
Rakkaus tekee vanhemman hommasta vielä monimutkaisemman, koska omiaan rakastaa pohjattomasti myös silloin kuin he ovat tehneet typeryyksiä – eikä se rakkaus lakkaa silloinkaan, kun heitä ei enää ole. Oman lapsen menettäminen on vanhemmuuden sattumanvaraisuuden kauhein hetki, jota hirveämpää on vain nähdä lapsensa lähtevän elämästä omasta tahdostaan.
Synnytyslääkärini sanoi kohta 12 vuotta sitten, että hän ei ymmärrä, miksi äidit ovat niin huolissaan synnytyksestä – se kun on vanhemmuuden helpoin homma. Hän oli totta vieköön oikeassa.
Sari Helin
Kirjoittaja on yrittäjä ja Huono Äiti -blogin perustaja