– Kirjasarjani viimeiseen osaan kirjoitin kuvitteellisen farssin siitä, mitä tapahtuisi, jos hoiva- ja terveysteknologia valtaisi palvelutalon, eikä siellä olisi ihmisiä vaan pelkkiä koneita, sanoo Lindgren.
Kaikki kirjassa olevat koneet eivät ole keksittyjä. Lindgrenin mukaan ainakin ruuan 3D-tulostus on jo keksitty.
Minna Lindgren kertoo kirjoittavansa sodankäyneiden sukupolvesta, koska heidän elämänkaarensa on satiirille kaikkein otollisin.
– He joutuivat koulunpenkiltä suoraan sotaan, sodasta heti töihin ja sitten perustamaan perhettä. Yhteiskunnallisena tavoitteena oli tehdä Suomesta hyvinvointivaltio, joka huolehtisi kansalaisistaan. Askel askeleelta se näytti tulleen valmiiksi. Kun he lopulta vanhuksina tarvitsevat ensi kertaa hyvinvointivaltion palveluja, heille kerrotaan, ettei ole rahaa, ihmettelee Lindgren.
Kirjasarjan kolmessa romaanissa kuolema on tärkeä teema. Liki satavuotiaat rouvat ihmettelevät, miksi he eivät saa kuolla. Hän sanoo kuulleensa, miten eräälle 99-vuotiaalle asennettiin sydämen tahdistin.
Lindgren kummeksuu sitä, että vanhuus on diagnosoitu sairaudeksi. Sille on annettu hieno nimi hauraus-raihnaus-oireyhtymä, HRO.
Minna Lindgren kirjoittaa hauskan piikikkäästi vanhusten hoiva-alasta, josta on tullut iso kansainvälinen bisnes.
Melkein 100-vuotias Irma sanoo romaanin lopussa, että meillähän on jäljellä vielä se kaikkein jännittävin asia elämässä, Döden, döden, döden.