Suomen taiteellinen metsäteatteri esittää näytelmiä erikoisissa paikoissa. Teatteri on esittänyt Anton Tsehovin Vanja-enon maatilan pelloilla Joensuun Enossa ja Kolme sisarta Helsingissä Huopalahden asemalla.
Nyt ryhmä tuo Feodor Dostojevskin viimeisen romaanin Karamazovin veljekset Outokummun vanhalle kaivokselle. Suojellussa kaivosympäristössä on Teatteri Kiisu, eli kaivoksen vanhaan teollisuustilaan tehty teatteri. Esityksen dramaturgi Milla Hilke on miljööstä innoissaan.
– Tämä kaivoksen ympäristö, tämä pimeys ja hämäryys menee erittäin hyvin tuohon Dostojevskiin ja Karamazovin veljeksiin. Kirjassa aika paljon puhutaan valosta ja pimeydestä, että ihminen pyrkii kohti valoa, mutta pimeys myös kutsuu ihmistä. Siinä mielessä tämä rujo ja hämärä ilmapiiri menee erittäin hyvin siihen tematiikkaan, Hilke kuvailee.
– Tämä resonoi hyvin Dostojevskin tekstin kanssa. Tämä raaka betoni ja rauta suhteessa lämpimiin näyttelijöihin. Sanotaan vaikka näin, että näyttelijöiden suonet ja lihakset ovat pullollaan nuorta verta, sitten vastassaan betoni ja kuollut rauta, metalli ja pimeys... Se on mun mielestä tosi hyvä ristikuva ja on piirtänyt hyvin esiin Dostojevskin maailmaa, Esa-Matti Smolander luonnehtii.
Pitkä, mutta monipuolinen esitys
250-paikkaisesta Teatteri Kiisusta on otettu käyttöön vain valitut palat. Kuhunkin 12 näytökseen otetaan 40 ihmistä. Tarkoitus on, että yleisö ja näyttelijät pysyvät lähekkäin ja välillä jakaantuvat ryhmiin.
– Me olemme hyödyntäneet tätä Kiisun miljöötä ja sen tasoja. Täällä on lavasteina pieniä taloja, joissa näytelmän roolihenkilöt asuvat. Yleisö pääsee niihin seuraamaan kohtauksia pienemmissä ryhmissä, Smolander kertoo.
Jaloittelu tulee tarpeeseen siksikin, että esitys kestää neljästä viiteen tuntia. Esityksessä on kaksi väliaikaa, joista toisella syödään ja toisella kahvitellaan. Smolander sanoo myös, että esityksen aikana on muutenkin vapaamuotoisempaa olemista, joka helpottaa pitkän esityksen katsomista. Dramaturgi Milla Hilke kuvailee, että
– Sitä skaalaa miten vahvasti näyttelijä on roolissa, vaihdellaan aika lennosta. Sitten on valoa, on ääntä, on kuvaa, on musiikkia, on laulua ja tietynlainen sirkusestetiikka näkyy hyvin vahvasti myös, Hilke kuvailee.
– Toivon, että katsojat ottaisivat haasteena vastaan ja sen vastaan ilolla, tämä on kuitenkin perinteisestä teatteriesityksestä poikkeava monella tapaa, Smolander sanoo.
Hän lupaa, että näytelmää ymmärtääkseen ei tarvitse olla lukenut Dostojevskin kirjaa.
– Tämä on tähän mennessä juonellisin näytelmä, mitä Metsäteatteri on esittänyt. Varmasti uskaltaa tulla, vaikka ei olisi lukenut kirjaa. Jospa esityksen kautta saisi kipinän lukea sen kirjan tai muita Dostojevskin teoksia, Smolander pohtii.