Kainuulaiset ovat olleet aina häpeävää kansaa. Kajaanilainen professori ja tietokirjailija Reijo Heikkinen sanoo, että kyseessä on ilmiö, jota esiintyy hyvin usein periferia-alueilla. Ihmiset häpeävät jollakin tavalla omaa taustaansa, yhteisöä missä elävät.
– Häpeässä on kysymys riittämättömyyden ja huonommuuden tunteesta. Ihmiset ovat aina hävenneet erilaisia asioita eri aikoina. Häpeän tuntemukseen vaikuttaa myös kulttuuri, jossakin toisessa kulttuurissa hävetään sellaisia asioita, joita pidetään meillä itsestään selvinä.
– Häpeä saattaa liittyä sukuun tai perheeseen. Hävetään esimerkiksi omaa sukutaustaa, sukunimi saattaa olla sellainen, että se viittaa vaikka eläimiin ja sitä saatetaan hävetä jollakin tavalla, Heikkinen jatkaa.
Varhaislapsuudessa saatu tunne seuraa mukana
Yhteisössä syntyvä häpeä saa Heikkisen mukaan alkunsa jo varhaislapsuudessa, kun ihmiset omaksuvat asenteita. Tuolloin saadut asenteet säilyvät koko eliniän. Periferia-asema voi altistaa häpeän tunteille hyvin selkeästi, Heikkinen sanoo.
Monet ovat päässeet siitä kuitenkin irti ja näyttäneet leijonan kyntensä.
Reijo Heikkinen
– Jos ajatellaan nimenomaan kainuulaisuutta, niin Helsinkiin muuttava nuori ei välttämättä toitota siellä, että on Kainuusta. Hän muuttaa esimerkiksi puhepartensa, murteen sijaan yrittää puhua Helsingin slangia ja säilyttää omana tietonaan sen, että on lähtöisin jostakin Kainuun kaltaiselta alueelta.
Myös sosiaalista taustaa ja kouluttamattomuutta voidaan hävetä. Heikkisen mukaan köyhyys onkin yleensä sellainen asia, joka aiheuttaa huonommuuden tunteita ja häpeää.
– Itse kullakin on varmasti muistikuvia siitä, miten lapsuudessa ja nuoruudessa hävettiin sitä ettei ollut merkkivaatteita. Itsellänikin on muistikuvia siitä, miten jouduin ensimmäisellä tai toisella luokalla pitämään sellaisia karvaturrihousuja, koska muitakaan ei ollut. Niitä sitten hävettiin.
Häpeän tunteesta voi tulla Heikkisen mukaan ketju, jonka vaikutukset ovat hyvin pitkäaikaisia. Yksi tähän liittyvä ilmiö on koulukiusaaminen, muita heikommaksi kokevaa ihmistä on helppo kiusata, Heikkinen sanoo.
– Se saattaa äärimmillään johtaa häpeän raivoon, jonka seurauksena yksilö tekee jotakin hyvin peruuttamatonta. Monien koulusurmien taustalla on tietynlainen häpeä, ja kun se kumuloituu, siitä seuraa vastareaktio. Häpeää kokenut vastaa hyvinkin rajuin ottein tähän asiaan.
Itsellänikin on muistikuvia siitä, miten jouduin ensimmäisellä tai toisella luokalla pitämään sellaisia karvaturrihousuja, koska muitakaan ei ollut. Niitä sitten hävettiin.
Reijo Heikkinen
Heikkinen puhuukin häpeän hyvistä ja huonoista puolista. Terve häpeä osoittaa yksilölle hänen asemansa yhteisössä ja moraaliset rajat. Tämä on tärkeä keino esimerkiksi perhekasvatuksessa, koska vanhemmat osoittavat, mitä saa tehdä ja mitä ei, Heikkinen sanoo.
– Esimerkiksi silloin, kun kuvataan jotakin oikeudenkäyntiä ja sinne tuodaan pahoja rikoksia tehneitä, niin he kokevat häpeää. He pistävät päät huppuun eivätkä halua näyttää kameralle kasvojaan, häpeä näkyy siten heidän reaktioissaan.
Kolikon toisella puolella on sairas häpeä, kelvottomuuden tunne. Häpeän kokemuksesta voi kuitenkin päästä eroon, ja sen voi muuttaa vahvuudeksi, Heikkinen sanoo.
– Erittäin tehokas keino häpeän tunteen vähentämiseen on huumori. Lyödään leikiksi se huonommuus. Kainuussa hyvä esimerkki tästä on Puolangan pessimismipäivät, missä periferisyyttä tuodaan esille leikin varjolla ja sillä tavalla se lyödään vähän lössiksi.
Häpeän tunteesta myönteinen voimavara
Moni kainuulainen onkin käyttänyt häpeää voimavaranaan pyrkiessään eteenpäin. Professori Reijo Heikkisen mukaan tästä kertoo muun muassa se, että 1950-luvulle tultaessa kainuulaisia korkeakoulututkinnon suorittaneita oli suhteessa enemmän kuin missään muussa maakunnassa.
– Monilla Helsinkiin opiskelemaan lähteneistä oli mukanaan huonommuuden tunne kainuulaisuudesta, mutta se pakotti heidät näyttämään muille niin sanotusti mistä piika pissii. He osoittivat opiskelumenestyksellään ja lahjakkuudellaan muille, että ovat samanlaisia ja ehkä parempiakin.
Kainuussa hyvä esimerkki tästä on Puolangan pessimismipäivät, missä periferisyyttä tuodaan esille leikin varjolla.
Reijo Heikkinen
Heikkisen mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa ihmisillä on taipumus laittaa toisiaan paremmuusjärjestykseen. Keskuksissa asuvat vähättelevät niitä, jotka tulevat maalta. Periferia-alueella asuvat taas uskovat itsekin, että ovat jollakin tavalla huonompia ihmisinä kuin keskuksissa asuvat, Heikkinen kertoo.
– Suomalaisille on tyypillistä, että yritämme koko ajan tarkkailla muiden reaktioita. Elämme Euroopan niemimaalla, ja kun suomalainen menee jonnekin Manner-Eurooopan keskuksiin, niin hän kokee huonommuuden tunteita, vähäpätöisyyttä.
– Monet ovat päässeet siitä kuitenkin irti ja näyttäneet leijonan kyntensä. Häpeän tunne on ollut heille voimavara, jota he ovat käyttäneet pyrkiessään kehittymään esimerkiksi taiteilijana, tiedemiehenä tai vaikka kilpa-autoilijana, Heikkinen lisää.