Artikkeli on yli 8 vuotta vanha

Lapsensa menettänyt saa kuulla sammakoita – "Tuntui, että olen mörkö, jonka aikana ei lapsista voi puhua"

Lapsen kuolemaan suhtautuminen on vaikeaa, ja lapsensa menettäneen vanhemman kohtaaminen erityisen haastavaa. Kun Nenne Amnellin Enja-tytär kuoli, hän joutui tukemaan jopa ammattilaisia, joilta haki apua.

Nenne Amnell menetti 5-vuotiaan Enja-tyttärensä 11-vuotta sitten. Kuva: Yle
  • Elina Nieminen

Lapsen kuolema muuttaa koko perheen elämän täysin.

– On aika ennen Enjan kuolemaa ja aika Enjan kuoleman jälkeen. Se on vedenjakaja meidän elämässämme, sanoo tamperelainen Nenne Amnell.

On aika ennen Enjan kuolemaa ja aika Enjan kuoleman jälkeen. Se on vedenjakaja meidän elämässämme.

Nenne Amnell

Amnellin tytär oli neljävuotias, kun hänen todettiin sairastavan syöpää. Aivokasvain oli levinnyt selkäytimeen asti.

– Siinä vaiheessa jo sanottiin, että hoidot ovat todella vaikeita ja todennäköisyys selviytyä on hyvin pieni. Se oli traumaattinen kokemus ja muistot tuosta tilanteesta ovat vaikeita, Amnell kertoo.

Toivo Enjan paranemisesta virisi silti pikkuhiljaa. Vuoden kuluttua kävi kuitenkin selväksi, että Enja joutuu saattohoitoon.

– Se hetki, kun meille kerrottiin, että Enja tulee kuolemaan, on ollut elämäni vaikein. Siinä kohdassa olisin toivonut tukea, ymmärrystä ja monenlaisia asioita, Amnell sanoo.

Enja kuoli kotona, äidin sylissä, isoveljen, isän ja mummojen ympäröimänä.

Surija joutui tukijaksi

Valitettavasti minulle kävi niin, että jouduin itse tukemaan niitä, joiden kanssa kävin juttelemassa.

Nenne Amnell

Tyttären kuoleman jälkeen Nenne Amnell uppotui kuolemaa ja surua käsittelevään kirjallisuuteen ja tutkimuksiin. Se oli hänen tapansa käsitellä menetystään.

– Reilun puolen vuoden päästä verenpaine nousi ja tuli muita fyysisiä reaktioita. Ymmärsin, että tunteet alkavat vasta nyt nousta pintaan.

Amnell haki ammattiapua. Kokemus ei ollut kuitenkaan niin hyvä, kuin olisi voinut olla.

– Tiedän, että on hyviä ammattilaisia. Valitettavasti minulle kävi niin, että jouduin itse tukemaan heitä, joiden kanssa kävin juttelemassa, hän kertoo.

– He voivottelivat, harmittelivat ja olivat pahoillaan. Mutta aito kuuleminen, ammatillinen kohtaaminen ja läsnäolo puuttuivat.

Sen sijaan vertaistuesta Amnell koki saavansa paljon apua.

– Se on ollut minulle tuki. Sain ymmärrystä ja pystyin jakamaan kokemukseni turvallisessa ympäristössä.

Surun vertailu loukkaa

Lapsen kuolemaan suhtautuminen on vaikeaa ja lapsensa menettäneen vanhemman kohtaaminen erityisen haastavaa. Tämän Amnellkin sai huomata töihin palattuaan.

– Kun työkaverit puhuivat omista lapsistaan ja minä osallistuin keskusteluun muistelemalla, puhe katkesi tai loppui, hän sanoo.

Kun työkaverit puhuivat omista lapsistaan ja minä osallistuin keskusteluun muistelemalla, puhe katkesi tai loppui.

Nenne Amnell

– Tuntui, että olen mörkö, jonka aikana ei lapsista voinut puhua.

Myös menetyksen ohittaminen ja surun vertailu loukkasivat.

– Sanottiin, että Enjan kuolemahan oli odotettavissa ja että syöpähoitojen aikana siihen ehti valmistautua. Sitä verrattiin jonkun äkilliseen kuolemaan, Amnell muistelee.

– Tai sanottiin, että et ole voinut menettää lasta, kun näytät niin hyvältä. Olen kerännyt näitä sammakoita ihan vihkoksi asti.

Amnel sanoo, että surevalle riittää usein pelkkä hiljainen läsnäolo, nyökkäys tai halaus.

– Minulle olisi riittänyt pelkästään myötätuntoinen kehollinen läsnäolo.