Kehonkuva, hyväksytyksi tulemisen tunne, stressinsieto ja unen laatu – kaikkeen tähän kosketuksella on kiinteä yhteys. Kosketusten kautta lapsi kasvaa eheäksi ihmiseksi, mutta se on tärkeää kaikenikäisille. Kosketuksen voima on jopa maailmoja muuttava, sanoo Väestöliiton vanhemmuuskeskuksen johtaja ja lastenpsykiatri Raisa Cacciatore.
Koskettamisen kulttuurissa on otettu suuri harppaus eteenpäin. Nykyvanhemmat haluavat raivata perheelleen aikaa ruuhkavuosien keskellä. Myös nuoret ovat avoimempia kuin koskaan ja halaukset kuuluvat arkeen.
Ihminen tarvitsee kosketusta halki elämän. Saavatko suomalaiset silti tarpeeksi kosketusta? Todennäköisesti eivät, sanoo Cacciatore.
– Nykyinen sukupolvi opettelee koskettamista ja se on aivan fantastinen asia.
– Aika moni meistä on kuitenkin kasvanut sellaisessa kulttuurissa, että kosketus ei ole lapsuudessa ollut kovin tavallista. Esimerkiksi minun vanhempieni sukupolvi ei useimmiten halannut, eikä pitänyt sylissä edes lapsiaan – eivät ainakaan miehet.
Vanhuutta kohden kypsytään ja viisastutaan ja siksi lapsenlapsia kosketetaan enemmän.
Raisa Cacciatore
Vielä 50- ja 60-luvuilla koskettamista piti varoa, sillä se eteni helposti nujakointiin tai kädenvääntöön. Samaan aikaan kosketusta kuitenkin kaivattiin ja siksi tykkäämistä saatettiin osoittaa vaikkapa läpsäytyksillä tai letistä vetämällä. Jos nuoruudesta on jäänyt tavaksi varoa toisten ihmisten lähellä, voi tapa jäädä vaistomaiseksi reaktioksi, sanoo Cacciatore.
– Se on todella sääli jos on tällainen kokemus jäänyt itseen, että kosketus on vähän huono juttu ja on parempi pysyä kaukana muista.
Pahimmassa tapauksessa negatiivinen suhde kosketukseen voi ilmetä hahmotushäiriönä, ettei ihminen edes tunnista kosketusta, ellei se vähän satu. Kosketus voi myös seksualisoitua eli koskettaminen koetaan luontevaksi vain silloin, kun on tarkoitus päätyä seksiin. Silloin kaikenlainen arkinen kosketus saattaa tuntua seksuaalisesti latautuneelta.
Kosketusvaje ruokkii ahdistusta
Cacciatore mukaan ihmiset eivät useimmiten tunnista omaa kosketusvajettaan. Omaa suhdetta kosketukseen kannattaisi tarkastella, sillä kosketusvaje ruokkii riippuvuusalttiutta, ahdistusta, masennusta ja yksinäisyyttä.
– Emme osaa itsekään määritellä miten paljon kosketusta tarvitsemme, koska sehän on utopiaa, että voisimme saada kosketusta niin paljon kuin tarvitsemme.
Aika moni meistä on kuitenkin kasvanut sellaisessa kulttuurissa, että kosketus ei ole lapsuudessa ollut kovin tavallista.
Raisa Cacciatore
Psykiatri haluaa tuoda esiin tärkeän viestin erityisesti vanhemmille: ristiriitaiset tunteet oman lapsen koskettamiseen ovat luonnollisia. Näin voi käydä, jos vanhempaa itseään on paijattu, silitelty ja pidetty sylissä lapsuudessa vain vähän.
– Silloin voi olla, että tuntuu vaikealta, hämmentävältä ja oudolta koskettaa omaa lastaan. Se on kuitenkin ihan ok. Kun kosketetaan, kaikenlaisia tunteita voi olla läsnä. Kun vain harjoittelee, se alkaa tuntua luontevalta.
Omaa suhdetta koskettamiseen ja kosketettavana olemiseen voi siis ikään kuin treenata. Omat tunteet on kuitenkin hyväksyttävä, olivat ne mitä tahansa.
– Jopa sen voi hyväksyä, että kosketus tuntuu samaan aikaan hyvältä ja terveelliseltä, mutta myös pelottavalta. Jonkin aikaa se tuntuu siltä, mutta jos vain rohkenee altistaa itsensä vaikkapa halaamiselle, se hämmentävyys kuluu pikkuhiljaa pois.
Kaikenikäiset kaipaavat kosketusta
Ikä ei muuta ihmisen kosketuksen tarvetta. Esimerkiksi vanhukselle arkisten kosketusten saaminen on erittäin voimakkaasti terveyttä edistävä asia. Väestöliiton vanhemmuuskeskuksen johtaja ja lastenpsykiatri Raisa Cacciatore on huolissaan siitä, että ikäihmisille kosketuksia on tarjolla aivan liian vähän.
– Tämähän on täysin meidän aikamme ilmiö, että kaikki eri ikäluokat on laitostettu eri kaappeihin. Ennen vanhaan kaikenikäiset ihmiset elivät sulaassa sekamelskassa, asuivat ja tekivät töitä yhdessä, Cacciatore pohtii.
Hän toivoisi, että Suomessa toteutettaisiin rohkeammin esimerkiksi vanhusten ja nuorten kimppa-asumisratkaisuja.Juuri sellainen kokeilu onkin parhaillaan käynnissä ainakin Rudolfin vanhainkodissa Helsingissä, jossa kolme nuortaon muuttanut vuodeksi saman katon alle senioreiden kanssa. Nuoret saavat asua edullisesti, kunhan viettävät vanhusten kanssa muutaman tunnin aikaa viikoittain.
Lapsille oli tärkeää, että käyvät virpomassa jokaisen asukkaan luona – niidenkin, jotka eivät jaksaneet tulla päiväsaliin.
Sisko Ohtonen
– Entäpä päiväkoti, missä pienet lapset ovat jatkuvasti vailla kosketusta – siellä voisi olla muutama päiväkotimummo ja -pappa, jotka saisivat halata ja silitellä lapsia ja samalla saisivat itse märkiä pusuja ja vilpittömiä haleja. Sehän olisi äärettömän onnellista.
Hän huomauttaa myös, että usein aikuiset muuttuvat koskettavammiksi vasta isovanhemmiksi tultuaan. Isovanhempana ei ole enää samanlainen kiire kuin vanhempana.
– Kun he ovat olleet itse lasten vanhempia, he ovat voineet olla kiireisiä ja oman historiansa vankeja. Vanhuutta kohden kypsytään ja viisastutaan ja siksi lapsenlapsia kosketetaan enemmän.
Kun sanoja ei ole, kosketus jää
Kajaanissa Arvola-kodin vanhukset touhuavat päiväkoti-ikäisten kanssa säännöllisesti: yhdessä on muun muassa leivottu tai laitettu pihaa. Kummipäiväkoti Kasselin lapset vierailivat Arvola-kodissa viimeksi pääsiäisenä.
– Lapsille oli tärkeää, että käyvät virpomassa jokaisen asukkaan luona – niidenkin, jotka eivät jaksaneet tulla päiväsaliin, naurahtaa Kajaanin Arvola-koti ry:n johtaja Sisko Ohtonen.
Arvola-kodissa ollaan huomattu myös koskettamisen ja läsnäolon kaipuu ja merkitys. Ohtoselle Cacciatoren käyttämä termi kosketusvaje on vieras, mutta ilmiö hyvinkin tuttu.
– Näkisin, että sitä vajetta kyllä täytetään aktiivisesti. Onko se sitten kosketusvajetta jos ollaan äkäisiä tai pelokkaita. Se voi olla sellainen kokonaisuudessa turvallisuuteen liittyvä asia, johon ääni, kosketus ja läsnäolo auttavat, Ohtonen pohtii.
Palvelukodissa asuu monenkuntoisia ikäihmisiä, joista hyväkuntoisimpien kanssa arkinen koskettaminen voi olla vaikkapa papiljottien laittoa hiuksiin, ohimennen hartiasta silittämistä tai halaamista.
Erityisen tärkeä rooli kosketuksella on muistisairaiden kohdalla. Muistisairaalla asukkaalla ei välttämättä ole enää sanoja millä kommunikoida ja siksi tunnetason asiat ovat tärkeitä: hyväksyvä kosketus ja kohteliaisuus.
Tämähän on täysin meidän aikamme ilmiö, että kaikki eri ikäluokat on laitostettu eri kaappeihin.
Raisa Cacciatore
– Usein muistisairaan pään sisällä on kaaos siitä, mitä elämä ympäristössä on. Olen nähnyt monta kertaa, miten hellällä kosketuksella tai arvostavalla kädestä pitämisellä voi rauhoittaa ja saada päivän kääntymään hyvälle tolalle, Ohtonen toteaa ja lisää:
– Toisaalta ei tarvitse kun yhden kiireisen hoitotilanteen, ja päivä saattaa kääntyä ainakin joksikin aikaa huonompaan suuntaan.
Ohtonen huomauttaa kuitenkin, että jokaisen vanhuksen kohdalla täytyy ottaa huomioon tämän persoona. Kaikki eivät ole esimerkiksi halauksiin tottuneet.
– Siksi täytyy tietää ja ottaa selville uuden asukkaan elämänhistoria. Voi olla, että joku ei hyväksy oikein tiukkaa halaamista.
Paitsi arkiset kosketukset, vähintään yhtä tärkeää on hoitajan aito läsnäolo.
– Kosketus täytyy muistaa kaikessa: kun ollaan auttamassa vuoteessa, pesutilanteessa tai vaikka ruokailussa. Se on kahdenkeskistä aikaa, silloin keskitytyään siihen ihmiseen ja ollaan läsnä. Kokonaisvaltainen läsnäolo voi piristää todella paljon vuorokauden mittaan.