Kun sota syttyi, oli Simo Helminen 17-vuotias tamperelainen rakennuslinjaa käyvä ammattikoululainen. Timo Salokannel oli 18-vuotias kangasalalaisnuorukainen, yhteiskoulu juuri suoritettuna. Risto Kiiskilä taas oli Lauttakylän yhteiskoulua käyvä 18-vuotias nuori mies.
Tänään tamperelaiset sotaveteraanit Simo Helminen (89), Timo Salokannel (92) ja Risto Kiiskilä (91) juhlivat kansallista veteraanipäivää. Muistoissa käyvät edelleen sodan kokemukset 75 vuoden takaa.
Risto Kiiskilän sota oli poikkeuksellisen rankka. Henki meinasi mennä moneen kertaan.
– Olen semmoinen erikoinen veteraani, että olen haavoittunut, luultu kaatuneeksi ja joutunut vihollisen vangiksi. Ja kumminkin olen elänyt pitkän elämän.
Kyllä ne ovat monesti tulleet uniin ja vaikeuttaneet nukkumista. Nykyään menee jo vähän paremmin, mutta joskus on vielä vaikeuksia.
Risto Kiiskilä
Nälkiintyneenä vankileiriltä
Sodan kovat kokemukset ovat pysyneet elävinä Kiiskilän mielessä.
– Minä olin niin nälkiintynyt, sellainen luuranko, kun pääsin lopulta Suomeen juuri ja juuri hengissä. Sotavankeusaika oli epäinhimillistä. Kun meitä jatkosodasta jäi venäläisten vangiksi 3 500, niin suunnilleen 1 500 kuoli siellä leireillä.
Vuosikymmenetkään eivät ole saaneet kovia kokemuksia unohtumaan.
– Kyllä ne ovat monesti tulleet uniin ja vaikeuttaneet nukkumista. Vaimo on minut monesti herättänyt aikoinaan, kun olen unissani vähän seikkaillut. Nykyään menee jo vähän paremmin, mutta joskus on vielä vaikeuksia.
Erilaisia sotamuistoja
Kaikki sotamuistot eivät valvota öisin. Timo Salokantele arvioi päässeensä aika helpolla.
– Ensimmäinen komennus alokasajan jälkeen oli Viipuriin ja siellä sairastuin aika vakavasti kurkkumätään. Toipumisloman jälkeen sain komennuksen pohjoiseen Kuusamoon, Vienan piiriesikuntaan. Olin siellä radiosähköttäjänä.
Salokanteleen mukaan siellä ei asemasodan aikana ollut mitään suurempia taisteluita ja pääasiassa oltiin paikallaan.
Hyvin harvoin sotajutuista näissä meidän tapaamisissa puhutaan.
Simo Helminen
– Joskus käytiin kenttävartiossa rajan toisella puolella.
Simo Helmiselle sodasta päällimmäisin muisto liittyy alokasaikaan.
– Minä palvelin Luonetjärvellä lentolaivue 17:ssä ja siellä oli kouluttajana näitä SS-joukoissa taistelleita. Siellä tehtiin monenlaiset temput, mitkä eivät nykyään käy asevelvollisuutta suorittaessa. Joutuisi linnaan.
Sodasta puhutaan vain harvoin
Sota ei ole päällimmäinen keskustelun aihe, kun veteraaniveli kohtaa toisen.
– Hyvin harvoin sotajutuista näissä meidän tapaamisissa puhutaan, että kyllä ne ovat tavallisia jokapäiväisiä asioita. Ja tietysti veteraanien omista asioista, mitkä liittyvät sairauteen ja niitten hoitamiseen, sanoo Helminen.
Olin nälkiintynyt, sellainen luuranko, kun pääsin lopulta Suomeen juuri ja juuri hengissä.
Risto Kiiskilä
Salokantele on samaa mieltä.
– Veteraaniveljien kohtaamisessa juttu lähtee suurimmaksi osaksi, niinkuin kaikilla tämän ikäisillä vanhuksilla, sairauksista ja tulee monenlaisia sairaskertomuksia. Ollaan tilanteessa, että täytyy elää päivä kerrallansa, ja toivotetaan jokaiselle hyvää terveyttä.
Kiiskilällä muistot pysyvät elävinä esitelmöinnin ja veteraanitapaamisten takia.
– Ei siitä sodasta nyt aina puhuta, mutta olin viimeksi eilen Helsingissä esitelmöimässä sota-asioista. Olin kertomassa semmoiselle veljeskunnalle, jossa aikoinaan oppikoulusta rintamalle lähteneet miehet olivat Niinisalon internaatissa suorittamassa lukiota. Voi olla, että meillä oli viimeinen kokoontuminen ja puhuttiin kumminkin sota-asiaa.
Juhlaa ja perinteen vaalimista
Veteraanipäivänä aktiivinen kolmikko on liikkeellä. Salokantele ja Kiiskilä aikovat mennä Tampereen kaupungin järjestämään veteraanipäivän juhlatilaisuuteen Tullikamarille. Helminen aloittaa päivänsä nuorten parissa Tampereen yhteiskoululla.
Sotaveteraanin käynti kouluissa tuntuu oikealta suuntaukselta. Nuoret pysyvät vähän rattailla, että mitenkä Suomi yleensä on pysynyt hengissä.
Simo Helminen
– Sotaveteraanin käynti kouluissa tuntuu oikealta suuntaukselta. Nuoret pysyvät vähän rattailla, että mitenkä Suomi on pysynyt hengissä yleensä. Ei se ole tullut ihan noin vaan, siihen on tarvinnut koko kansan olla mukana.
Tärkeänä miehet pitävät sitä, että ihmisillä pysyisi mielessä juhlinnan aihe. Se, mistä kansallinen veteraanipäivä on lähtenyt liikkeelle, sanoo yli 30 vuotta veteraanityössä ollut Timo Salokantele.
– Tietysti tämmöisenä päivänä puhutaan Suomen itsenäisyydestä ja kuinka se on saavutettu ja mitä se merkitsee meille. Meidän täytyy siirtää meidän tietomme ja kokemuksemme nuorisolle. Tarkoitus on perustaa perinneyhdistyksiä, joiden toimintaa pidän erittäin tärkeänä.
Myös Risto Kiiskilä ajattelee juhlaa itsenäisyyden näkövinkkelistä.
– Kun kaikki ymmärtäisivät, kuinka tärkeää on, että kansalla on itsemääräämisoikeus. Että se voi tehdä asiansa niin kuin itse haluaa eikä ole muista riippuvainen.
Vaikeita aikoja edessä
Maailmantilanne huolestuttaa veteraaneja. Pelottavat uutiset tuovat mieleen ajat 75 vuotta sitten. Suuren epävarmuuden länsimaille ja erityisesti Euroopalle tuovat Kiiskilän mukaan kansainvaellukset.
Tehtävänä on kotona olevien veteraanien ja heidän puolisoidensa ja leskiensä tukeminen mahdollisimman pitkään.
Timo Salokantele
– Afrikasta ja Keski-Aasiasta on sotien takia iso massa vaeltamassa Eurooppaan ja meille. Myös ilmastonmuutos vaikuttaa siihen, että Afrikassa ja jopa Välimeren maissa elinolot huononevat ja ihmiset alkavat vaeltaa pohjoista kohti. Me emme ole sitä varmaan näkemässä, mutta vaikeuksia on edessäpäin ihan pelottavasti.
Simo Helmistä surettaa nuorten työttömyys.
– Se edistää syrjäytymistä. Tulee jakoa kahden kastin porukkaan eikä se ole hyvä asia. Se aiheuttaa riitaa.
Myös veteraanien tilanne huolettaa. Määrä vähenee koko ajan, keski-ikä nousee ja sitä myötä kunto huononee. Salokantele painii näiden asioiden kanssa Suomen Veteraaniliiton hallituksessa.
– Tänä päivänä tehtävänä on kotona olevien veteraanien ja heidän puolisoidensa ja leskiensä tukeminen mahdollisimman pitkään. Toinen asia on perinteen siirtäminen.
Kotona asuminen mahdollisimman pitkään on veteraanienkin toiveena vaikka ongelmiakin on.
– Vaikeuksia tulee ihan jo syömisen kanssa. Sitä huusholliakin on pakko jonkin verran hoitaa. Veteraanit itsekin yrittävät tässä järjestössä hoitaa toistensa asioita. Autetaan niitä, joilla vaikeuksia on. Samalla tavalla tietysti toivomme että nuoremmat ihmiset auttaisivat meitä veteraaneja silloin, kun emme itse pärjää, Kiiskelä sanoo.