Marraskuussa 2010 Milsse Tapojärvi sai kuulla sairastuneensa rintasyöpään. Oikea rinta leikattaisiin pois. Milsse oli tipahtaa penkiltä. Hän oli perusterve ja urheilullinen, 34-vuotias yhden lapsen äiti. Ei hänen pitänyt sairastua rintasyöpään.
Uutisen jälkeen Milsse kirjoitti tekstiviestin miehelleen: ”Mulla on syöpä.” Muuta Milsse ei päivästä juuri muista.
Rintasyöpään kuolee vuosittain 800–900 suomalaisnaista.
Suomessa on yli 65 000 naista, joilla on tai on ollut rintasyöpä. 90 prosenttia rintasyöpään sairastuneista on elossa viisi vuotta diagnoosin saamisen jälkeen. Se on maailman parhaita lukemia.
Kuukausi ennen diagnoosia Milsse oli löytänyt pienen pippurin kokoisen patin rinnastaan. Hän imetti lähes kaksivuotiasta poikaansa Otsoa ja luuli kyhmyä ensin tukkeutuneeksi maitotiehyeksi.
Milssen lähisuvussa ei ole rintasyöpää, eikä hän ajatellut kuuluvansa riskiryhmään, mutta soitti neuvolaan, missä kehotettiin ottamaan yhteyttä lääkäriin. Myöhemmin oikea rinta röntgenkuvattiin ja ultrattiin. Häneltä otettiin paksuneulanäyte.
Ensidiagnoosin Milsse sai kirurgilta, joka kertoi leikkauksen olevan ylihuomenna. Milsseä aiemmin hoitanut lääkäri oli unohtanut kertoa hänelle tapaamisen syyn. Kaikki pienen patin löytämisestä diagnoosin saamiseen ja rinnan poistamiseen tapahtui kuukaudessa.
– Kamalin ajatus oli, että minua leikataan, Milsse kertoo nyt, kuusi vuotta ensidiagnoosin jälkeen.
Leikkauksesta kotiuduttuaan Milsse oli kipeä ja joutui nukkumaan yksin toisessa huoneessa, kun Otso nukkui isänsä kanssa toisessa. Yöllä Milsse kuunteli, kun poika itki äidin perään.
– Otso ei päässyt edes syliin. Minusta tuntui, että olen ihan kauhea ja huono äiti.
Tissi keskellä otsaa
Joulun välipäivinä 2010 Milsselle tehtiin varotoimenpiteenä toinen leikkaus, jossa kainalosta poistettiin imusolmukkeet. Sen jälkeen alkoi toipuminen. Kun operaatiosta oli kulunut viikko, Milsse palasi töihin.
– Tekeminen ja ihmisten näkeminen oli minulle keino parantua. En halunnut jäädä kotiin murehtimaan.
Joka kymmenes suomalaisnainen sairastuu rintasyöpään 75 vuoden ikään mennessä. Taudin yleisyydestä huolimatta syöpä on Milssen mielestä edelleen kirosana ja tabu. Hän ei kiellä sairauden vakavuutta, mutta toivoo, että syövästä puhuttaisiin eri tavalla.
– Miksi ei suhtauduta niin, että tämä on tauti siinä missä muutkin ja tätä hoidetaan. Ei niin, että tämä on kamalaa ja kohta sinä varmaan kuolet.
Milsse muistaa, kuinka hän häpesi sairastumistaan ja ajatteli olevansa ruma, epänainen.
– Se, että menetät palan kehostasi, naiseuden merkin, tuntuu ihan hurjalta. Aivan kuin se tissi olisi tuossa keskellä otsaa.
Rikkinäisyyden kokemusta vahvisti vallitsevan naiskuvan yksipuolisuus - ja kaksitissisyys.
– Syöpäosastollakin syötetään sitä, että tämä on nyt ihan kamalaa, kun sinulla ei ole sitä toista rintaa, että korjataan se mahdollisimman pian.
Kesällä Milsse osti uudet bikinit ja otti tyhjänä roikkuvan lapun pois.
Milssenkin kohdalla rintaimplantin mahdollisuutta selvitettiin. Kirurgi nipisteli hoikkaa naista eri puolilta kehoa ja totesi, ettei niukasta rasvamäärästä saa edes A-kuppia. Sen jälkeen ehdotettiin proteesin muovaamista selkä- tai reisilihaksesta, mutta Milsse vastasi tarvitsevansa lihasta enemmän selässä tai reidessä, johon se on suunniteltu.
– Tietyllä tavalla julminta on se, että oletetaan, että sinulla on kaksi tissiä tai viisi sormea molemmissa käsissä.
Kesällä Milsse osti uudet bikinit ja otti toisen, tyhjänä roikkuvan lapun pois. Helsingin uimastadionilla päät kääntyivät, mutta se oli tarkoituskin.
– On kiva hämmentää ihmisiä. Tässä saa ravisuttaa vallitsevaa kauneusihannetta, Milsse sanoo.
Ystävän kuolema
Rintasyöpään kuolee vuosittain 800–900 suomalaisnaista. Myös Milssen ystävä kuoli.
– Sirpa oli tosi huonossa kunnossa. Tietyllä tavalla oli kamala käydä siellä, mutta se hänen asenteensa ja perheen tuki, hänen ilo ja voima, oli ihana nähdä, Milsse kertoo naisten viimeiseksi jääneestä tapaamisesta.
Sirpa kuoli rintasyöpään heinäkuussa. Hän oli yksi Monokini 2.0. -projektiin osallistuneista naisista. Monokini -catwalkilla mallit nähdään heidän vartaloilleen suunnitelluissa uima-asuissa.
– Siinä projektissa on keskitytty olennaiseen. Siihen, että me ollaan ihania naisia.
Milssen mielestä vakavasti sairaan odotetaan liian usein olevan kurja ja surullinen, eikä hän halua olla. Surkuttelu kerää ympärille vain surkuttelijoita.
Me ollaan ihania naisia.
Milsse kertoo nauraneensa aiemmin naistenlehtien kliseille, kuten ”tämä sairaus pysäytti minut”. Sittemmin jääräpää tai väkitukko, kuten Milssen isä tytärtään kuvailee, on joutunut nöyrtymään.
– Tämä on ollut minulle siunaus. Sellainen tarpeeksi radikaali ja tarpeeksi iso juttu, että lähdin muuttamaan omaa ajatusmallia ja elämäntapaa. Pystyn vielä parempaan.
Milssen syöpädiagnoosin jälkeen perhe on muuttanut Kristiinankaupungista Lappiin. Mies sai töitä Sodankylästä ja Milsse päätti toteuttaa haaveensa omasta tanssi- ja pilatesstudiosta. Otso aloitti syksyllä ensimmäisen luokan koulussa.
– Se on ollut sellainen tsemppi, että minulla on pieni lapsi. Että hän saa olla mahdollisimman kauan oman äidin kanssa.
Milsse käy syöpäkontrolleissa vuoden välein. Se on merkki siitä, että kaikki on mennyt hyvin, eikä syöpä ole uusiutunut. Milssen mukaan niillä palapelin palasilla, mitä on, pystyy muokkaamaan oman elämänsä juuri sellaiseksi kuin haluaa - ja vaikka yksi pala puuttuu, voi elää täyttä elämää.
– Ennen minulla oli vähän pidempi tukka, nyt on lyhyempi tukka ja ennen on ollut kaksi tissiä, nyt on yksi. Tämä on minun kehoni.
Artikkelia varten on haastateltu Oulun yliopistollisen sairaalan syöpätautien ja sädehoidon erikoislääkäriä, dosentti Peeter Karihtalaa.