Nykyisin Lahdessa vaimonsa kanssa asuva Leo Jokelainen, 94, muistaa elävästi jatkosodan 1944 rankat tapahtumat.
Jokelainen saapui asemalle Karjalan kannaksella kesäisenä yönä. Hän eteni parijonossa tien molempia reunoja pitkin ja muistaa kuulleensa tykkien jylinän, kun venäläiset olivat tulleet Karjalan kannakselta Kivennavalle.
– Ennen niin puhelias ja rempseä sakki lähti junasta marssimaan Karjalan kannasta. Marssimme sinne allapäin ja varmasti jokaisen mielessä oli, miten tällä reissulla käy.
Olin ensimmäistä kertaa tulikokeessa. Näytin, että uskallan mennä mistä tahansa
Leo Jokelainen
Jokelainen kertoo, että tähänastinen sotaretki oli ollut vain korttipeliä ja suun pieksäntää, mutta nyt he olivat matkalla totisia koitoksia kohti.
12. kesäkuuta Jokelainen suoritti tykistön tulituksen keskellä tehtävää, jossa hänen piti hakea patruunoita.
– Maalaisjärki sanoi, että palaa takaisin, sillä keskitys oli niin hirveä, ettei siitä ollut minkäänlaista mahdollisuutta selvitä elävänä. Olin ensimmäistä kertaa tulikokeessa. Näytin, että uskallan mennä mistä tahansa.
Iski kuolemanpelko
Haavoittuminen tapahtui myöhemmin samana päivänä 12. kesäkuuta Siiranmäessä, kun parikymppinen Jokelainen oli suorittamassa annettua tiedustelutehtävää kaverinsa Pentin kanssa.
– Matkat olivat lyhyitä ja juoksuhautamme muutaman kymmenen metriä taaempana. Edessäpäin kuului taistelumelske ja joukkueenjohtajalta tuli käsky mennä katsomaan, mitä siellä tapahtuu.
Jokelainen ehti juosta muutamia kymmeniä metrejä, kun konepistoolin sarja räsähti edestäpäin ja osui Jokelaiseen.
– Jäin siihen selälleni, mutta pysyin tajuissani.
Jokelaiseen iski kuolemanpelko. Ensiapujoukko saapui pian paikalle Pentin kanssa ja Jokelaisesta löydettiin vain pieni veritippa oikealta puolelta rinnasta, mistä yksi kuula oli mennyt sisälle.
Kuulin, kun auttaja sanoi, että nyt se kuoli
Leo Jokelainen
– Olin vesilätäkössä ja auttajilla oli niin kiire, että he vetivät lahkeeni puukolla auki. Jaloistani ei löytynyt mitään.
Jokelainen oli kalpea, koska veri oli valunut keuhkopussiin. Sitä ei tiedetty vielä tässä vaiheessa. Jokelaista auttavat ihmiset luulivat miehen kuolleen.
– Kuulin, kun auttaja sanoi, että "nyt se kuoli". Pääsin sanomaan siihen, että minä en tähän tautiin kuole.
"Lääkäri sanoi, että nyt on kiire"
Jokelainen pääsi kenttäsairaalaan ja siellä hänet laitettiin kuolevien huoneeseen. Samana iltana pappi kävi tervehtimässä häntä.
– Pappi toivotti minulle hyvää matkaa. Lääkärit eivät tehneet mitään koko aikana.
Kun venäläiset valloittivat Viipurin, rintama tuli liian lähelle sairaalaa, missä Jokelainen oli. Jokelainen kuljetettiin sairasjunassa kohti Kouvolaa ja sieltä edelleen Iisalmen sotasairaalaan.
– Juna tuli Iisalmen asemalle, ja meidät potilaat kannettiin asemalaiturille. Lääkäri tuli viereeni ja sanoi, että nyt on jo kiire.
Eläköön! Uusi elämä alkoi
Leo Jokelainen
Jokelainen pystyi pian hengittämään kahdella keuhkolla, mitä hän ei voinut tehdä kymmeneen päivään. Kuula löydettiin selästä. Selkäytimen puristus esti jalkojen toiminnan. Kun kuula poistettiin, myös jalat toimivat uudestaan.
– Minulla ei ollut koko aikana tunnetta, etten selviäisi, Jokelainen muistelee haavoittumista.
Jokelainen vietti sairaalassa kaksi kuukautta. Seuraavana vuonna 1945 Jokelainen haki jo kauppakouluun ja pääsi sinne. Se oli eräänlainen uusi alku, vaikka Jokelainen onkin ollut sotainvalidi loppuikänsä.
– Eläköön! Uusi elämä alkoi, Jokelainen sanoo kirjassaan, jonka hän kirjoitti perheelleen ja jälkikasvulleen.
_Juttua päivitetty 28.4. klo 13.49. Muutettu, että Leo Jokelainen oli suorittamassa tiedustelutehtävää. _