Turva on sana, joka toistuu Pirita Kellomäen puheessa. Sillä usko ei hänen omien sanojensa mukaan tuo virheettömyyttä eikä yli-inhimillisyyttä, mutta turvaa arjen ja sallii mokat.
– Usko ei tee ihmisestä pyhää. Joka päivä tehdään valintoja – eikä meistä Jumalaa saa. Olen tehnyt typeriä asioita, vääriä valintoja ja mokannut monta kertaa, mutta suoja ei ole loppunut eikä lanka katkennut. Armo on loputon.
Hengelliset asiat ovat aina olleet lähellä Piritan sydäntä. Iltarukouksesta tuli turva jo lapsena, ja Pirita kiersi uskovaisen äitinsä kanssa ylistyskuorossa ympäri maan. Sekin antoi turvaa arjen ahdistuksessa.
Piritalle usko on pohja ja kehys elämälle. Hän ymmärtää monien tarpeen etsiä sisäistä voimaa itsestään, mutta sanoo, ettei hänestä sellaista voimaa löytyisi:
– Jos pitäisi elää kaiken kauheuden keskellä ilman mitään suurempaa, en kykenisi siihen. Olen niin hauras.
Hieman alle 4 miljoonaa suomalaista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se tarkoittaa noin 72 prosenttia kansasta. Määrä on laskenut 2000-luvulla kaikkiaan lähes puolella miljoonalla. Varsinaiset eroamispiikit olivat vuosina 2010 ja 2014. Suhteessa eniten kirkkoon kuuluvia on Perhossa Keski-Pohjanmaalla, yli 93 prosenttia kuntalaisista.
Kirkkoon kuuluminen ei toki tarkoita aktiivista toimintaa sen parissa eikä ole todiste ihmisen uskossa olemisesta. Pirita Kellomäki on kasvanut helluntaiseurakuntaan ja kokee sinne mennessään astuvansa kotiin. Pirita on tehnyt vapaaehtoistyötä lasten ja nuorten parissa yli 20 vuotta.Silti paikka, jossa uskontoa harjoitetaan, on hänelle paljon vähemmän tärkeä kuin usko itse, ja yhteiskristillistä työtä tehdään yhä enemmän.
Usko on sitä, että välillä käy pukukopissa tilittämässä Jumalalle sen, mikä meni pieleen. Siten taas jatketaan ja yritetään pelata paremmin
Jukka Ylimäki
Jukka Ylimäen lapsuuskodissa kunnioitettiin kristittyjä arvoja, mikä tarkoitti esimerkiksi sitä, että pyhäpäivät vietettiin kotona kavereiden tapaamisen sijaan eikä jumalanpalvelusten aikana lähdetty pihaleikkeihin. Myöhemmin Jukan vanhemmat olivat mukana niin sanotussa Mersu-herätyksessä, ja Jukkakin kulki tilaisuuksissa mukana. Uskoon hän tuli 14-vuotiaana.
– Mietin, mitkä asiat riittävät, ja mikä ei riitä. Halusin jotain enemmän ja syvemmin. Siitä asti usko on ollut osa arkea.
Ylimäen puheessa toistuva sana onkin arki. Hän ei hae uskosta hyötyä, saati elämyksiä ja kokemuksia. Kyseessä on isäsuhde, jossa isä kulkee rinnalla ja välillä jelppii.
Pelisäännöt siinä missä kaukalossakin
Ylimäki leikittelee toisaalta vertaamalla uskoa peliin. Niin kuin jääkiekossa, tässäkin lajissa on omat pelisääntönsä. Pelinkehittäjä on kuitenkin hänen mukaansa niin kovaa kaliiperia, ettei peliä voi kukaan täysin ymmärtää. Sääntöjäkään ei voi kirjoittaa uusiksi, eikä niistä kannata kitistä tai yrittää kirjoittaa niitä itselleen sopivammiksi.
– Usko on sitä, että välillä käy pukukopissa tilittämässä Jumalalle sen, mikä meni pieleen. Siten taas jatketaan ja yritetään pelata paremmin.
Miksi-kysymyksiltä ei Ylimäkikään välty. Hän sanoo silti hyväksyvänsä sen, ettei kaikkiin kysymyksiin saa koskaan vastauksia.
– Miksi pieni poika kuolee syöpään tai rehellinen liikemies tekee konkurssin? Tai äiti kuolee ja hänen pienet lapsensa ja miehensä jäävät yksin?
Ylimäki kuuluu ruotsinkieliseen evankelis-luterilaiseen seurakuntaan ja toimii aktiivisesti siinä muun muassa musiikin kautta. Hän ei laske treenikertoja eikä suorita mitään, vaan kyse on jälleen kerran arjesta. Toisaalta pelissä on kovat panokset: tähtäimessä on taivas ikuisen suihkukomennuksen sijasta.
Viime marraskuussa julkaistu tutkimus kirkosta ja suomalaisista kertoo, että alueelliset erot kirkkoon kuulumisessa ovat kasvaneet: Porvoon, Oulun ja Lapuan hiippakunnissa noin neljä viidestä kuului kirkkoon. Helsingin hiippakunnassa vain kolme viidestä on seurakunnan jäsen. Lähes neljännnes ilmoitti kyselyssä olevansa uskonnoton.
Kristilliseen Jumalaan uskovien määrä on laskenut 2000-luvulla selvästi ja osuus laskee tasaisesti, kun siirrytään vanhemmista ikäryhmistä nuorempiin.
Kaikista suomalaisista 33 prosenttia uskoo kristinuskon Jumalaan. 19 prosenttia uskoo Jumalaan, mutta eri tavalla kuin kirkko opettaa. 14 prosenttia ei oikein tiedä. Loput eivät usko tai ainakin epäilevät.
Suomalaisten uskonnollisuus onkin muuttunut viime vuosina ja vuosikymmeninä. Maallistuminen on ollut vahvaa, mutta toisaalta uskonnolliset yhteisöt ovat lisääntyneet ja niitä on Suomessa jo yli tuhat. Lisäksi suosiotaan kasvattavat erilaiset ilmiöt, joiden uskonnollisuudesta tai ei-uskonnollisuudesta käydään rajanvetoa. Kirkosta eroamisen ohessa myös kirkkoon palaaminen on lisääntynyt.
Pirita Kellomäki saa suurta iloa nöyryydestä, jota hän kokee, kun ei yritäkään hallita itse kaikkia asioita. Iloa tuo sekin, että uskossa oleminen on oikeastaan aika yksinkertaista:
– Usko on tehty ihmiselle helpoksi: ei tarvitse kuin uskoa. Joskus naiivisti ajattelenkin, että vitsit: tämähän riittää!
Mutta ei elämä ongelmatonta ole. Pirita on itkenyt ja huutanut Jumalalle, kunnes uni on tullut, ja aamulla on taas näyttänyt valoisammalta.
– Vaikka asiat ovat olleet umpisolmussa tai isona kasana, silmukat ovat kuitenkin pysyneet ketjussa: ketju ei ole katkennut.
Pirita Kellomäki uskoo, että ihmiselle, jolle uskonto ei ole vaihtoehto, on sattunut jotain. Moni katkeroituu esimerkiksi läheisen kuolemasta ja tarvitsee kivulle syyn. Silloin syytetään jumalaa, vaikka sellaisella ei muuten merkitystä olisikaan.
– Minä yritän vain omalla elämälläni todistaa, että on olemassa vaihtoehto. Ei elämä helppoa ole, mutta itselle Jumalan läsnäolo on se, mikä minua kantaa.
Usko ei ole vienyt mitään
Mitä Pirita Kellomäki sanoo niille, joiden mielestä uskovainen tekee tyhmästi uskoessaan johonkin, mitä ei toisten mielestä ole?
– Sanon, että tutustu minuun ensin.
Pirita pitää omaa mielipidettä kaikkien oikeutena eikä ole pakkosyöttämässä näkemyksiään. Hän kokee kuitenkin voimavarakseen kyvyn kohdata ihminen aidosti, lämmöllä ja ilolla.
– Se on se pikkuinen valo sydämessä.
Kellomäki saattaakin olla se, joka nauraa kovimmin ja pitää eniten hauskaa esimerkiksi pikkujouluissa, vaikka selvin päin onkin. Ensimmäisessä työpaikassa häneltä kysyttiin, mahtaako uskosta tulla este tai haitta työssä. Pestin loppuessa työnantaja totesi, ettei todellakaan tullut.
Yläkoulun vahtimestarina työskentelevä Pirita sanookin osallistuvansa kaikkeen, vaikka ei kaikkea teekään. Usko ei kuitenkaan ole vienyt tai karsinut mitään, mitä hän kaipaisi.
"Näetkö omaa järkeäsi?"
Jukka Ylimäki työskentelee Yliopistokeskus Chydeniuksen koulutussuunnittelijana. Arki on samaa kuin muillakin, vain humala ja krapula puuttuvat miehen kokemusten kirjosta.
– Elän ja tunnen niin kuin muutkin. Ei uskovaisilla täällä mitään omaa yhteiskuntaa ole.
Työpaikan pikkujoulujakin mies on ollut järjestämässä, joskin kaljavisaa Ylimäen idealaarista on turha odottaa. Toisaalta erityistä käännyttämisen paloa ja tarvetta Ylimäki ei koe:
– Toivon, että oma elämäni olisi julistamista.
Ylimäki ei ole kokenut uskonsa järjellisyyden kyseenalaistamista päin naamaa. Pientä pilkkaa hän on saanut kuulla matkan varrella ja yhteiskunnassa käytävä, uskonnon järjellisyyden perään kyselevä keskustelu on kuitenkin tuttua. Se ei miestä heilauta:
– Pidän vain hyvänä, että on joku itseäni fiksumpi, näkymätön voima. Voihan kysyä myös, näetkö omaa järkeäsi. Et näe, mutta näet sen seuraukset. Etkä näe tuulta, mutta näet puiden heiluvan.
– Usko on luja luottamus siihen, mitä ei näy. Ei tämä ole tietokilpailua: välillä saa nostaa kädet pystyyn. Aina ei tarvitse osata ja tietää.