On yleisesti tunnettu tosiasia, että ennen oli kunnollista, mutta nyt alkaa olla jo liiankin kunnollista.
Katsokaa vaikka nuorisoa: eivät tappele, eivät juo, eivät edes polta. Onneksi jotkut niistä ovat kokeilleet kannabista, ja yksi oikea pahe niillä on: ne ottavat niitä hirveitä selfieitä.
Nuorison turmiollista selfie-käyttäytymistä ei pidä sotkea aikuisten kypsään selfie-hupsutteluun. Sillä kun aikuinen ottaa selfien, hän ikuistaa elämyksen. Ihanan illan konsertissa, ikimuistoisen lomamatkan, herkän hetken kullan kainalossa, työporukan hupi-illan – ihanaa elämää!
Teinit eivät sellaiseen kykene, koska teinit eivät ymmärrä elämän ainutkertaisuutta eikä heillä aikuisten tavoin ole tapana teeskennellä etäännyttävänsä itsensä noloina pidetyistä asioista, joissa he oikeasti haluavat olla mukana. Teinien selfiet ovat pinnallisia ja noloja, koska pohjimmiltaan teinit ovat aikuisten mielestä pinnallisia ja noloja.
Ihmisiä ei tarvitse enää maanitella suostumaan kuviin, he asettuvat poseeraamaan jo valmiiksi nähdessään kameran.
Ja siinä missä aikuinen ymmärtää postata selfiensä hieman anteeksi pyydellen ja vastuuta pakoillen – ikään kuin kuvassa ei itse asiassa olisikaan hänen naamansa, vaan maailma pienoiskoossa – täräyttää teini naamansa nettiin sen kummemmin selittelemättä ja toteaa, että "woke up like this" (tamperelaisittain "tosso").
Tällainen nuorison ja ammattijulkkisten harjoittama holtiton selfiekäyttäytyminen on osoitus aikamme narsistisuudesta, aikuisten ujostelu puolestaan todistaa, että on maailmassa kuulkaas muutakin kuin ulkonäkö, esimerkiksi nämä minun lapseni ja minun kissani ja minun käsityöni, haluatteko nähdä niistä kuvia, ei se mitään, postaan ne silti.
Vaikeahan sitä on kiistää: selfieiden ottaminen ja julkaiseminen on lähtökohtaisesti todella outoa toimintaa. Mutta niin on hyvin moni muukin ihmisten tekemistä asioista, kuten itsensä etsiminen ja löytäminen.
Ja jos saisi valita, käyttääkö päivänsä mieluummin ottamalla selfieitä vai kuuntelemalla ankeita ennen oli toisenlaista -jorinoita, niin taidanpa tyhjentää puhelimen muistin jo valmiiksi.
Selfiekultuurin vierastaminen ja halveksiminen kertoo paitsi sukupolvien välisestä kuilusta ja teknologisesta murroksesta, myös siitä, miten paljon suhtautuminen kuviin ja kuvattavana olemiseen on muuttunut hyvin lyhyessä ajassa.
Viestintä on kuvallistunut, ja kuvattavana olemisesta on karissut juhlallisuus. Siitä on tullut niin arkista, että selfie on omakuvan sijaan yhä useammin viestipohja.
Kuvia on niin paljon, että ne ovat osittain menettäneet merkityksensä. Kuvissa ei tarvitse näyttää hyvältä, vaan kavereille jaetaan myös ne otokset, joiden julkaisemisen perhealbumissa hartaana pönöttävät ihmiset yrittäisivät kaikin keinoin estää.
Maailma näyttää etenevän hallitusti kohti tulevaa vain, jos uudet ja vanhat sukupolvet ovat lievässä kulttuurisodassa keskenään.
Se helpottaa merkittävästi esimerkiksi festarikeikalle passitetun toimittajan työtä. Ihmisiä ei tarvitse enää maanitella suostumaan kuviin, he asettuvat poseeraamaan jo valmiiksi nähdessään kameran. Haha joo sikahyvä, lähetä toi mulle!
Paheksunnalla ja naureskelulla osoitetaan sopivuuden rajat. Tässä ei sinänsä ole mitään mullistavaa: maailma näyttää etenevän hallitusti kohti tulevaa vain, jos uudet ja vanhat sukupolvet ovat lievässä kulttuurisodassa keskenään. Tietysti on syytä olla huolissaan, jos ihmisen koko itsetunto on sidoksissa siihen, kuinka monta tykkäystä selfiet netissä saavat. Identiteettiä ei voi ripustaa yhteen asiaan, oli se sitten työ tai parisuhde.
Selfiet kelpaavat kriittisimmillekin silloin, kun niillä on jokin itseään suurempi tarkoitus, esimerkiksi yhteiskunnallinen taistelu (ota selfie, vastusta silpomista) tai voimauttava viesti (oot hyvä sellaisena kuin oot).
Epäolennaista on se, kuinka relevantteja selfie-kampanjoiden teemat ovat. Pääasia on, että sellainen näyttää olevan, oli se sitten sotien lopettaminen tai pörssiyhtiön rivityöntekijöiden yhteishengen kehittäminen. Väliä ei ole silläkään, onko selfien ottaminen ja julkaiseminen ylipäätään toimiva keino edistää yhtään mitään päämäärää.
Niin loputon ilon lähde kuin nuorison ja viihdejulkkisten pilkkaaminen onkin, ehdotan, että siirrymme vähitellen vaativampien vastusten pariin. Ehkä odotellessa voisimme yrittää tavoittaa edes osan siitä, mitä teinien selfie-pelleileminen parhaimmillaan on.
Häpeilemätöntä iloa siitä, millainen on. Ja ennen kaikkea täyttä välinpitämättömyyttä siitä, miltä näyttää.
Tuija Siltamäki
Kirjoittaja on Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittaja, joka ottaa selfieitä mieluiten silmäpussiensa kanssa.