Jokainen uutisia seuraava on Venäjän helmikuisen Ukrainaan hyökkäyksen jälkeen joutunut tulkitsemaan sotaa.
Tehtävä ei ole helppo, koska sota on Carl von Clausewitzia mukaillen politiikan jatkamista väkivaltaisilla keinoilla. Tunnetun sanonnan mukaan sodan ensimmäinen uhri on totuus. Vähemmän tunnetun lisäyksen mukaan toiseksi uhriksi päätyy monitulkintaisuus.
Sodankäynnin poliittisen luonteen takia sodassa vaalitaan tyypillisesti yhtä mustavalkoista ”totuutta”.
Tämä ”totuus” ei välttämättä ole oikeasti totta. Ja vaikka olisikin, puuttuu siitä niin moniäänisyys kuin harmaan sävytkin.
Sotaa voikin verrata mustavalkoiseen valokuvaan. Lienee sanomattakin selvää, että valkoinen olemme me, musta vihollisemme. Mustavalkoisuus vain korostuu sotaan olennaisesti kuuluvan väkivallan ja sen herättämän pelon ja vihan myötä.
Sota on lähes väistämättä polarisoivaa – sotaahan käydään viime kädessä pakottaaksemme vastustaja tekemään jotakin, mitä hän ei ilman väkivaltaa suostuisi tekemään.
Polarisaatio on sodankäynnin, siis laajamittaisen organisoidun väkivallan, edellytys.
Toiseuttavalla viholliskuvalla ja vastakkainasettelulla yhdistetään omaa yhteisöä toista vastaan.
Koska väkivalta on yhteiskunnissamme tabu, täytyy vastustaja epäinhimillistää, jotta häneen voidaan kohdistaa organisoitua väkivaltaa. Esimerkiksi Ukrainassa venäläisiä kutsutaan muun muassa örkeiksi, Venäjällä puolestaan ukrainalaisia natseiksi.
Sodan panokset voivat olla kovat – monet ukrainalaiset esimerkiksi katsovat taistelevansa valtionsa ja kansansa olemassaolosta. Siksi polarisaatiota hyödynnetään sisäpoliittisestikin. Toiseuttavalla viholliskuvalla ja vastakkainasettelulla yhdistetään omaa yhteisöä toista vastaan.
Polarisaatio oikeuttaa vallan keskittämisen ja toisinajattelijoiden hiljentämisen. Hyväksytystä totuudesta poikkeavat näkemykset leimataan herkästi petturuudeksi. Olet joko puolellamme tai meitä vastaan.
Käytännössä propagandalla pyritään edistämään omaa asiaa muokkaamalla käsityksiä ja mielipiteitä. Propagandan ei tarvitse olla valheellista. Ukrainan viestintä on painottanut puolustussodan oikeutusta ja perustunut enemmän tosiasioihin kuin Venäjällä, joka on jatkuvasti syyllistynyt valehteluun.
Hyväksytystä totuudesta poikkeavia ja meille ja asiallemme vahingollisia näkemyksiä pyritään sodan aikana sensuroimaan.
Sensuurin takia meillä ei koskaan ole käytössä kaikkea sodan ymmärtämiseksi tarvittavaa tietoa. Propagandan takia kaikki hallussamme oleva tieto ei ole totta.
Konkreettisena esimerkkinä tästä ovat Ukrainan sodan jatkuvasti kiistanalaiset tappioluvut. Sekä Kiova että Moskova vähättelevät omia, ja suurella todennäköisyydellä liioittelevat vihollisen, tappioita.
Venäjällä voi lisäksi joutua vuosikausiksi vankilaan, jos kutsuu nyt käynnissä olevaa sotaa sodaksi, tai muuten kritisoi valtaapitävien päätöksiä. Pitkät vankilatuomiot ovat keino rajoittaa sodan monitulkintaisuutta.
Mutta kuten kaikissa ihmisten toimissa, on sodassakin omat harmaan sävynsä.
Harmaan sävyt näkyvät esimerkiksi siinä, että vaikka sotaa käydään Ukrainan ja Venäjän nimissä, eivät kaikki ukrainalaiset ja venäläiset suinkaan kannata sitä, osallistumisesta puhumattakaan. Venäjältä on paennut satoja tuhansia Vladimir Putinin hallintoa ja sen aloittamaa liikekannallepanoa vastustavia. Ukrainastakin on paettu liikekannallepanon takia.
Kollaboraattorit – omat kansalaiset, jotka tekevät yhteistyötä vihollisen kanssa – haastavat vielä enemmän yrityksiä esittää sota mustavalkoisen kansallisessa kehyksessä. Esimerkiksi venäläisten kanssa yhteistyötä tekevät ukrainalaiset kyseenalaistavat ajatuksen yhtenäisestä Ukrainan kansasta, joka taistelee venäläisiä vastaan.
Yhtä lailla venäläiset rauhanaktivistit ja sotaan viedyistä lapsistaan ja miehistään huolestuneet naiset ovat todiste siitä, etteivät venäläisetkään ole niin yhtenäinen joukko kuin propagandistit antavat ymmärtää.
Sotaa on vaikea tulkita siksi, että se on politiikkaa, jonka etuja palvelee, että tilanteesta tarjotaan yhtä mustavalkoista ”totuutta”.
Vaikka harmaan sävyjen palauttaminen voi tuntua sodan aikana etenkin yhteisön valtaapitävien perspektiivistä haitalliselta, on se ehdottoman välttämätöntä monimutkaisten ilmiöiden kuten sodan ymmärtämiseksi. Sotaa on vaikea tulkita siksi, että se on politiikkaa, jonka etuja palvelee, että tilanteesta tarjotaan yhtä mustavalkoista ”totuutta”.
Yhden ”totuuden” kertomusten ongelma on viime kädessä se, että ne ovat kuin luutia, jotka yksinkertaistavat lakaistessaan. Vaikka ne voivat olla poliittisesti ja sotilaallisesti hyödyllisiä, tekevät ne väkivaltaa yksilöille ja inhimilliselle elämälle, joka on harvoin mustavalkoista.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä, joka on vuodesta 2017 lähtien yrittänyt ymmärtää sotaa Ukrainassa.
Kolumnista voi keskustella 10.12. klo 23.00 saakka.