Minulla oli kerran kesähelteillä asentohuimausta. Se on vaaraton mutta epämukava tila: maailma pyörii ja väpättää, vaikka makaisi paikallaan tai pitäisi silmät kiinni ja kävelyä ei uskalla edes yrittää. En ollut ennen kokenut moista ja säikähdin tietysti aika lailla. Naapuri vei minut päivystykseen, minut haettiin autolta pyörätuolilla ja kärrättiin odotustilan läpi hoitohuoneeseen. Tutkimus ja hoito alkoivat heti.
Se oli aivan ihmeellistä! Minusta ja muutamasta muusta potilaasta piti huolta nimetty hoitaja, joka oli koko ajan lähellä. Lääkäri kävi tekemässä tutkimuksia muutaman kerran ja oli uskomattoman ystävällinen. Kaikki kertoivat minulle, että vaikka maailmani pyörii, olen todellisuudessa turvassa. Minut tuettiin tyynyillä ja peiteltiin. Itkin vain helpotuksesta.
Kun tilanne tasaantui ja pääsin lähtemään, kerroin lääkärille, miten hyvin minusta oli pidetty huolta, ja hän myhäili, että niin meillä on täällä tapana.
Nauran sisäänpäin: ”Eikä ole!” Olen ollut samassa päivystyksessä ennenkin. Silloinkin vika oli päässä, ironista kyllä.
Silloin kukaan, missään vaiheessa ei kertonut, että olen turvassa. En ole ihan varma vieläkään, olinko. Olen joka tapauksessa hengissä vielä, hyvä niin.
Minulla on krooninen psyykkinen sairaus, joka välillä pahenee ja välillä on paremmassa tasapainossa. Joskus se aiheuttaa niin voimakkaita ahdistuskohtauksia, että jonkun on vietävä minut päivystykseen. Tai olisi vietävä. Enää se ei onnistu, en mene. Siellä ahdistukseni pahenee, ei helpotu.
Päivystyspotilaana olisi apua hyvistä hermoista, sillä käytävällä on istuttava usein tuntikausia. Ahdistuskohtauksen kourissa se on liki mahdotonta. Kaikki aistit ovat terävöityneet, ja sattuu johonkin tai kaikkialle. Ympärillä on tuntematonta, sairasta porukkaa, joiden hermostuneisuus lisää ahdistukseen kuuluvaa irrationaalista kauhua.
Sääli ystäviä, jotka ovat sinnikkyydellään ja viisailla sanoillaan saaneet minut pysymään päivystyksessä silloin, kun ei todellisuudessa ole ollut vaihtoehtoja.
En halua kertoa yksityiskohtia niin sanotusta hoidosta, mutta homma on mennyt suunnilleen niin, että kuljetaan edestakaisin vastaanottohuoneiden ja odotustilan väliä ja lääkäri lopulta määrää rauhoittavia, koska osastolle ei mahdu. Lääkitystä ei voida tapauksessani vaihtaa ilman osastojaksoa, joten lähden kotiin rauhoittavien kanssa, vaikka odotustilassa lukee isolla: ”Emme määrää bentsoja päivystyksessä.” Saattajalle sanotaan, ettei potilasta pidä jättää yksin. Hän sanoo, ettei voi olla kauempaa, koska hänellä on pienet lapset kotona, mutta ei saa vastausta.
Terveydenhuollon epäkohdista on voitava keskustella huolimatta riskistä, että itse keskustelu aiheuttaa pelkoja niille potilaille, joiden on muutenkin kaikkein vaikeinta suostua hoitoon ja saada apua.
Tämän kolumnin kirjoittaminen on ollut vaikeampaa kuin yhdenkään muun kolumnin, koska pelottavista kokemuksista kertominen ei ole eettisesti ongelmatonta. Hoitokielteisyyttä ei pitäisi levittää, koska se on jo valmiiksi iso ongelma psykiatriassa. Ihmisiä voi kuitenkin kuolla, jos he eivät hakeudu ajoissa hoitoon. Akuutissa psyykkisessä kriisissä voi olla kyseessä itsemurhan uhka, joten hoitokielteisyys voi jopa tappaa.
Siksi korostan, että joskus vaihtoehtoa ei ole. Mene päivystykseen, jos et muuta voi. Auta läheisesi hoitoon, jos on pakko. Pyydä apua puhelimitse, jos joku pitää saada tahdosta riippumattomaan hoitoon.
Kun kirjoitin, että en aio enää mennä päivystykseen, kyseessä on valistunut arvaus ja pohjautuu muuhun psykiatriseen hoitoon, johon minulla on pääsy.
Terveydenhuollon epäkohdista on voitava keskustella huolimatta riskistä, että itse keskustelu aiheuttaa pelkoja niille potilaille, joiden on muutenkin kaikkein vaikeinta suostua hoitoon ja saada apua.
Todellinen vastuu on niillä, jotka päättävät priorisoinnista, eli virkamiesjohdolla ja viime kädessä poliittisilla päättäjillä.
Auli Viitala
Kirjoittaja on mielenterveyskuntoutuja
Kolumnista voi keskustella 15.12. klo 23.00 saakka.