Luminietosten takaa nousee esiin ensin yksi pää, sitten toinen, kohta kolmas.
Pörröiset eläimet ovat pikkuisia ja hellyyttäviä, mutta niiden karvan väritys paljastaa, ettei niitä sopisi lähestyä varomatta – etenkään Sibiri-emon valvovan silmän alla.
Pentukolmikko Ohana, Odeya ja Oboi ovat amurintiikereitä. Ne asustavat Korkeasaaren eläintarhassa, jossa ne syntyivät Sibirille ja urostiikeri Tamurille elokuun lopulla.
Lajina amurintiikeri on erittäin uhanalainen. 80 vuotta sitten niitä eli luonnossa vain noin 40 yksilöä. Sittemmin kanta on saatu vahvistumaan suojelutyön ansiosta reiluun 500 yksilöön, mutta sekin on vielä vähän.
– Uusien pentujen syntyminen on todella tärkeää lajin kannalta. Tarhakanta toimii geenipankkina, jos luontoon palautuksia pitää joskus tehdä. Tarhakanta on myös geneettisesti monipuolisempi kuin luonnossa elävä kanta, eläintarhan eläintenhoitaja Jonne Stenroth kertoo.
Vuonna 2016 Sibiri yllätti synnyttämällä Korkeasaaressa kolme pentua, joista kaikki olivat naaraita. Yksi niistä muutti kasvettuaan Puolaan ja kaksi Italiaan.
Amurintiikeri on tottunut ääriolosuhteisiin
Tiikerinpennut loikkivat lumihangessa, pomppivat emonsa päälle ja raatelevat aitauksessa roikkuvaa ruokapussia. Kolmoset näyttävät harjaantumattomaan silmään identtisiltä, mutta eläintenhoitaja Jonne Stenroth tunnistaa heti, kuka on kuka.
Nyt noin 3,5-kuukautisten pentujen luonteetkin ovat hiljalleen alkaneet tulla esille.
– Oboi-uros viihtyy selvästi itsekseen enemmän kuin tytöt, ja se on ruokien kimpussa yleensä ensimmäisenä. Muuten se on hyvin rauhallinen tyyppi. Tytöistä Odeya on ollut muita arempi ja hieman enemmän emässä kiinni, mutta tiikereiden luonteet muuttuvat vielä monta kertaa, kun ne kasvavat, Stenroth sanoo.
Tiikerit ja lumi eivät välttämättä kuulosta luonnolliselta yhdistelmältä, mutta amurintiikeri on säänkestävä kissapeto: ne ovat kotoisin Itä-Siperian metsistä, Amur-joen alueelta. Stenrothin mukaan pennut eivät ole pakkassäistä moksiskaan, mutta loskakelit eivät ole niiden mieleen.
– Pentuturkin peitinkarva ei ole samanlainen kuin aikuisilla, eli ne kastuvat helpommin ihoon asti. Märässä lumessa niille tulee kylmä.
Ohana, Odeya ja Oboi ovat emonsa hoivissa Korkeasaaressa noin kaksi vuotta, kunnes ne saavat uudet kodit muista eurooppalaisista eläintarhoista, jotka osallistuvat amurintiikerin suojeluohjelmaan.
Ennen sitä pentujen touhuista voivat nauttia niin eläintarhan vieraat kuin työntekijätkin.
– Pennut tuovat Kissalaaksoon paljon eloa, sillä ne ovat eri tavalla aktiivisia ja leikkisiä kuin aikuiset, jotka eivät niin sanotusti enää turhaan riehu. Näillä virtaa riittää, ja on hienoa seurata niiden kehitystä, kun ne kasvavat isoiksi, sanoo eläintenhoitaja Jonne Stenroth.