Sanotaan, että viisas oppii virheistään, tosi viisas muidenkin virheistä.
Jo jonkin aikaa asetelma näyttää kääntyneen toisin päin. Median kohuotsikoiden ja sosiaalisen median ansiosta saamme jatkuvasti lukea muiden tekemistä töppäyksistä. Sen sijaan että oppisimme niistä, koemme vain huojennusta, kun emme itse ole jääneet kiinni vastaavista mokista.
Virheiden myöntäminen on julkisen häpäisyn vuoksi nykyään niin riskialtista, että on parasta pitää virheet omana tietonaan, eikä myöntää niitä edes itselleen.
Erityisen kutkuttavaa on saada virheestä kiinni joku, joka on kanssamme eri mieltä. Se tuntuu samalta, kuin raaputusarvasta paljastuisi voitto tai ongella alkaisi kala syödä.
Palkintona ei kuitenkaan ole rahaa tai saalista, vaan se että pääsee loistamaan nokkeluudellaan ja tyrmäämään vastapuolen argumentit. Siitä epäuskottavuuden kuopasta ei väittelykumppani enää nouse.
Virheiden myöntäminen on nykyään niin riskialtista, että on parasta pitää virheet omana tietonaan, eikä myöntää niitä edes itselleen.
Mutta toisen virheistä nauttiminen on lyhytnäköistä. Se on täysin päinvastaista rakentavan keskustelun tavoitteiden kanssa.
Siinä missä rakentavalla keskustelulla pyritään lisäämään yhteisymmärrystä ja löytämään ratkaisuja, toisen virheistä nauttiminen johtaa vain tuomitsemiseen ja nöyryyttämiseen. Näkökulmat ajautuvat entistä kauemmas toisistaan, ja poteroihin kaivaudutaan yhä syvemmälle.
Sosiaalisessa mediassa rakentava keskustelu unohtuu erityisen helposti. Kun toista ei tarvitse kohdata kasvokkain, oikeassa olemisen vietti vie mukanaan. Toisen virheiden etsimisestä tulee pääasia ihan huomaamatta.
Media lisää vettä tähän myllyyn julkaisemalla sensaatiohakuisia uutisia some-kohuista tai tarjoamalla ainekset uuteen kohuun lietsoessaan vastakkainasetteluja tunteita herättävissä kysymyksissä.
Medialla on vaativa tehtävä välittää tietoa yhteiskunnallisesti merkittävistä ilmiöistä ja tapahtumista. Se sanoo itsekin pyrkivänsä siihen, että eriävät näkemykset tulevat kuulluksi, ja luotettavaan tiedonvälitykseen kuuluu tietysti faktantarkistus ja virheellisten väittämien oikominen. Mutta virheiden etsimisestä voi silti mediassakin tulla itsetarkoitus.
Tähän aikaan kuuluu myös tahallaan väärinymmärtäminen.
Usein on kysymys eräänlaisesta ketjusta. Haastateltava valitaan kärkevien mielipiteiden enemmin kuin asiantuntemuksen vuoksi. Syntyy uutisia, joiden jäljiltä ruoditaan poliitikkojen, julkkisten ja vaikuttajien harkitsemattomia sanomisia. Sitten tehdään niistä uusia uutisia. Näin tullaan samalla opettaneeksi yleisölle, että erehtymisen ja väärässä olemisen palkkana on julkinen häpäisy.
Tähän aikaan kuuluu myös tahallaan väärinymmärtäminen. Se näkyy somessa ja poliitikkojenkin puheenvuoroissa. Toisen suuhun sovitetaan kärjistettyjä yksinkertaistuksia, ja huomio saadaan keskittymään virheellisiin mielikuviin ja niiden oikomiseen. Todellisten mielipiteiden äärelle ei koskaan päästä.
Voisiko olla toisin? Voisiko keskustelun pohjaksi yrittää etsiä yhdistäviä tekijöitä eri mieltä olevien välillä?
Useimmilla meistä on oikeassa olemisen tarpeen ohella kuitenkin myös tarve tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Kahdenkeskisissä keskusteluissa se on helpompi muistaa – jostain syystä somessa ei. Kun näkee silmästä silmään toisen inhimillisyyden, ei täystyrmääminen tunnukaan niin houkuttelevalta.
Kuinka saman empatian voisi siirtää julkiseen keskusteluun?
Vähimmillään voimme antaa toiselle luvan muuttaa mieltään. Parhaimmillaan annamme samalla mahdollisuuden toiselle mielipiteelle.
Kun virheensä myöntää, ajattelu avartuu ja tietämys syventyy – toisin sanoen ihminen oppii.
Ja toisaalta – myös oma virhe pitäisi uskaltaa myöntää. Monesti se toimii paremmin kuin vastahyökkäys: samaahan mediakonsultitkin meille opettavat. Vastineeksi vastapuoli saattaa madaltaa omaa suojaustaan.
Ja on virheen myöntämisestä vielä suurempikin hyöty: ajattelu avartuu ja tietämys syventyy – toisin sanoen ihminen oppii.
Asiantuntemuksen edellytyksenä on aina oppiminen. Sitä ei koskaan tapahdu, jos ei uskalla myöntää itselleen, että oppimiselle olisi tarvetta.
Jamie Vesterinen
Kirjoittaja tekee väitöskirjaa antiikin unikuvauksista Helsingin yliopistossa. Hiljattain hän on saanut tehokasta siedätyshoitoa virheiden myöntämiseen pitäessään luentokurssia muinaiskreikasta.
Voit keskustella kolumnista 10.1. kello 23:een saakka.