Suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa on sokeita pisteitä eli aiheita, joista kirjoja ei juuri ole.
Erityisesti ongelma koskee maaseutualueiden nuoria, jotka eivät löydä kirjoista omaa elinpiiriään ja kiinnostuksen kohteitaan.
Näin sanoo kirjailija, kirjastonhoitaja, Seinäjoen kaupunginkirjaston entinen kirjastotoimenjohtaja Mervi Heikkilä.
– Meillä tulee aika paljon lasten ja nuorten kirjallisuutta ja helposti ajatellaan, että se on moninaista ja monista aiheista. Mutta kun lähdetään penkomaan syvemmälle, huomataan että katvealueita on eikä kaikista aiheista löydykään luettavaa, Heikkilä sanoo.
Esimerkki:
Kirjastoon tulee luokallinen koululaisia pesäpallomailat pyöräntarakoilla, sillä tässä ryhmässä on pesiksen harrastajia paljon.
Kun kirjavinkkari kysyy luokalta, mitä lukemista etsittäisiin, koululaiset toivovat pesistä, kalastusta, metsästystä... Omia harrastuksiaan, sillä ”niistä voisi ehkä jotain lukeakin”.
Ongelma on, että juuri näistä aiheista ei ole juurikaan luettavaa.
– Olen käynyt näistä asioista paljon keskusteluja viime aikoina eri puolilla maata olevien kirjastonhoitajien kanssa. Maalla asuvat nuoret eivät välttämättä löydä omia mielenkiinnon kohteitaan lasten ja nuorten kirjallisuudesta, Heikkilä sanoo.
”Tuttuus voi olla kynnyskysymys”
Suomessa ollaan huolissaan lasten ja nuorten lukutaidosta.
Kaunokirjallisuuden sijaan luetaan peliohjeita, somea ja muita lyhyitä kevyitä tekstejä. Vaikeammista teksteistä eivät kaikki enää selviä.
Suomen kielen ja kirjallisuuden opettaja Marja Majuri on aiemmin opettanut yläkoululaisia Etelä-Suomessa pääkaupunkiseudulla ja nyt pienessä Kuortaneen kunnassa Etelä-Pohjanmaalla.
Majuri tietää, että lukutaito ja -harrastuneisuus vaihtelevat opetusryhmien sisällä. Suurin osa yläkoululaisista lukee kuitenkin vain silloin, kun koulussa on pakko.
– Osa saa luetuksi vähän matkaa, kun opettaja on vieressä. Osa tulee seiskalle ja sanoo, ettei ole koskaan lukenut kirjaa eikä tule lukemaan, Majuri sanoo.
Juuri näille heikoimmille lukijoille omasta kiinnostuksen kohteesta kertova kirja voisi olla portti lukemiseen, Majuri arvelee.
– Harjaantumattomille lukijoille on tärkeää löytää jotain, mistä ottaa kiinni. Jos ei ole tottunut lukemaan, tuttuus voi olla kynnyskysymys, Majuri sanoo.
Majuri on Heikkilän kanssa samaa mieltä, että kirjallisuudessa on sokeita pisteitä.
– Etsin juuri metsästykseen liittyviä nuortenkirjoja ja niitä on todella vähän, ja ne mitä on, ovat kymmenien vuosien takaa.
Lisää: Lukutaito on paljon muutakin kuin lukemista – puutteellinen sanavarasto karsii ilmaisutaitoja
Ei Kivellä päähän, vaan mielenkiinnon mukaan
Suomalaisessa lukemisenedistämistyössä yksi tämän päivän painotuksista on mielenkiintolähtöisyys.
Mielenkiintolähtöisyys on kohderyhmän tuntemista ja huomioon ottamista, ja palveluiden muokkaamista näiden tietojen perusteella.
Tätä soveltavat muun muassa kirjastot uusia käyttäjiä – sekä lukutaidottomia ja -haluttomia lapsia ja nuoria – tavoitellessan.
Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ei siis ole enää se kirja, joka tarjotaan ensimmäiseksi lukukokemukseksi jokaiselle.
– Ei ”lyödä enää Kivellä päähän”, se on menneen talven lumia, Heikkilä naurahtaa.
Heikkilän mukaan lasten- ja nuortenkirjallisuudet sokeita pisteitä ovat esimerkiksi metsästys ja armeija eli aihepiirit, jotka mielletään erityisesti poikia kiinnostaviksi.
Ja samaan aikaan meillä on huoli erityisesti lukutaidottomista pojista.
Mervi Heikkilä muistuttaa, että jokaisessa ikäluokassa on satoja nuoria, jotka pohtivat, millaista on olla armeijassa. Varusmiespalveluksesta ei kuitenkaan ole kirjoja, joita suositella:
– Mekin löysimme Seinäjoen kirjastosta yhden kirjan varusmiespalveluksesta eli Katri Mannisen kirjoittaman Kallen inttivuosi -kirjan vuodelta 2001, vaikka aihe on ajankohtainen suurelle määrälle nuoria vuosittain, Heikkilä sanoo.
Kaupunkiorientoituneita kustantajia?
Heikkilän ja Majurin katseet kääntyvät kustantamoiden suuntaan.
– Tiedän ammattikirjailijoita, jotka ovat kirjoittaneet esimerkiksi kalastamisesta, mutta ne kirjat eivät mene läpi kustantamossa. En voi toki yleistää, Heikkilä sanoo.
– Luulen, että kirjailijoilla olisi ideoita ja halukkuutta kirjoittaa, mutta kustantaja on portinvartijana. Kustantajat ovat kaupunkiorientoituneita, eivät niinkään kirjailijat, Majuri sanoo.
Vanhoissa poikakirjoissa seikkailtiin metsissä, tehtiin nuotioita ja eräiltiin. Voisiko sellaisille olla kysyntää nytkin, miettii Majuri.
– Voi olla, että myyntiä ei tulisi tarpeeksi, tai ehkä kannattaisi kokeilla, Majuri toteaa.
Kustantaminen on liiketoimintaa, mutta olisiko jotain tehtävissä, vaikka osana lukutaitotyötä.
Toisaalta Heikkilä ja Majuri pohtivat, voisiko apu löytyä pienistä kustantamoista, joissa painosmäärän ei tarvitse olla niin suuri.
Kustantamolla pyrkimys monipuolisuuteen
Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannusjohtaja Kaisu-Maria Toiskallio ei täysin allekirjoita ajatusta kustantamoiden kaupunkikeskeisyydestä.
– Nuortenkirjojen kirjo riippuu siitä, millaisia käsikirjoituksia meille tarjotaan. Aiheet nousevat käsikirjoitustarjonnasta, kustantamo ei "tee" niitä, Toiskallio vastaa sähköpostitse.
Toiskallion mukaan Otavalla pyritään siihen, että julkaistu kirjallisuus puhuttelisi mahdollisimman montaa nuorta eri lähtökohdista ja lukutaidon tasosta riippumatta.
– Nuortenkirjallisuudessa otetaan mielestäni hyvin huomioon se, että tarinoissa on mahdollisimman monia koskettavia aiheita, ja sopiva määrä tarinan omia erityispiirteitä. Suurin osa nuorista kun pohdiskelee universaalisti samoja asioita, vaikka puitteet voivat erota paljonkin.
Toiskallio listaa kirjailijoita, joiden kirjoja on julkaistu lapsille ja nuorille eräilyyn, kalastamiseen tai vaikka maatilan arkeen liittyen: Hulkko, Paretskoi, Palviainen, Waris...
Samalla hän muistuttaa, että lapset ja nuoret lukevat usein hiukan itseään vanhemmille suunnattuja kirjoja, eli esimerkiksi nuoret valitsevat monesti kirjan aikuisten hyllystä.
– Erityisesti ne nuoret, jotka saadaan kiinnostumaan kirjallisuudesta omien kiinnostuksensa kohteiden kautta, lukevat usein aiheestaan aikuisten kirjoja.
Kustannuspäätös on aina monen asian summa, Toiskallio sanoo, mutta poikkeava miljöö tai aihealue ovat käsikirjoituksille plussaa.
– Jos saisimme käsikirjoituksen, joka toimii tekstin ja tarinan tasolla, ja miljöönä olisi esimerkiksi maaseutu, tai päähenkilön kiinnostuksen kohteena metsästys, kiinnostuisimme siitä luultavasti keskivertokäsikirjoitusta enemmän.
Toiskallion mukaan myös armeija kiinnostaisi aiheena, mutta:
– Armeijassa olevat nuoret miehet ja naiset ovat 18-vuotiaita, ja nuortenkirjallisuuden päähenkilöt ovat lähtökohtaisesti alaikäisiä. Joten armeija-aiheinen käsikirjoitus menisi aikuisten puolelle.
”Jos saisin tehdä jonkun lukutaitoteon”
Lukutaito on kriisissä, Toiskallio sanoo. Eikä huoli ole vain pojista, vaan kokonaisten ikäluokkien lukutaidosta.
Toiskallion mukaan lukutaitotyötä tehdään Otavallakin koko ajan monin tavoin.
Pulmana ei kuitenkaan ole tarjolla oleva kirjallisuus, vaan yhteiskunnan suhtautuminen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Sen arvostaminen ei näy missään, Toiskallio sanoo.
– Paljon median ja päättäjien sanoissa on huolipuhetta, mutta missä ovat täysveriset lastenkirjojen ja nuortenkirjojen arvostelut, nostot tai esittelyt mediassa tai lasten- ja nuortenkirjailijoista kertovat kattavat henkilökuvat?
Toiskallio muistuttaa, että kustantamoilla on oma roolinsa lukutaitotyössä ja kirjallisuuden edistämisessä, mutta vastuussa ovat muutkin. Eivät vähiten aikuiset, näyttämällä lukemisen esimerkkiä.
Toiskallio kehuu kirjastoa ja opettajia näiden tekemästä lukutaito- ja kirjallisuustyöstä. Vetoapua nuortenkirjallisuuden edistämiseen tarvittaisiin kuitenkin myös medialta.
– Jos saisin tehdä jonkun lukutaitoteon sen lisäksi, mitä teemme Otavalla joka työpäivä, taikoisin aikuiset ja median nostamaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta enemmän, isommin ja paneutuneemmin esiin, Toiskallio sanoo.
”Minunkinlaisistani voidaan tehdä kirjoja”
Seinäjoen kirjaston nuortenhyllystä löytyy helposti kirjoja digipelaamisesta, ratsastuksesta ja cheerleadingista. Jalkapallostakin uutta luettavaa löytyy jopa ihan tältä vuodelta.
– Aiheitahan on tosi paljon; pelimaailmasta, identiteetin pohdinnasta, ympäristöasioista ja perinteisiä kasvutarinoita. Monenlaiset asiat askarruttaa kirjojen päähenkilöitä, Mervi Heikkilä sanoo.
Marja Majuri oli mukana valitsemassa tämän vuoden Topelius- ja Arvid Lydecken -kirjallisuuspalkintoehdokkaita. Hän on siis lukenut lähes kaiken tänä vuonna ilmestyneen lasten- ja nuortenkirjallisuuden.
Majuri tietää, että nuorten uutuuskirjoissa on paljon mysteerikirjallisuutta ja jännitystä.
– Aika rankkoja aiheita, rankempia kuin kymmenisen vuotta sitten, Majuri sanoo ja nostaa esimerkiksi Reija Kaskiahon Maantiekiitäjän (Myllylahti, 2022), jonka nuori päähenkilö neliraajahalvaantuu.
– Ehkä rankimmat aiheet ovat kuitenkin pidemmissä ja paksummissa kirjoissa, joihin tottumaton lukija ei tartu, koska kirja ei houkuttele ohuudella eikä helppoudella.
Mervi Heikkilä muistuttaa, että lukutaidon kehittämisen lisäksi lukemisella on muitakin merkityksiä. Olisi esimerkiksi tärkeää löytää kirjoista itsensä ja elinpiirinsä eli nuoria päähenkilöitä ja samaistumisen kohteita.
– Sitä kautta saa arvokkuuden kokemuksia; minäkin olen tärkeä ja minunkinlaisistani voidaan tehdä kirjoja, Heikkilä sanoo.
Aiheesta voi keskustella tiistaihin 27. joulukuuta kello 23 asti.
Aiheesta enemmän: