Muistan, miten hämmentyneenä seurasin pääministeri Alexander Stubbin (kok.) hallituksen loppuvaiheita vuonna 2015. Sekasortoisen hallituskauden huipentuma oli viimeinen täysistunto ennen eduskuntavaaleja. Hallituksen ministerit kaatoivat omia lakiesityksiään naureskellen. Se näytti politiikan karnevalisoinnilta ja tuntui vieraalta Suomessa.
Hämmennys jäi päälle.
Seuraavan pääministerin Juha Sipilän (kesk.) hallituksen kautta määrittivät politiikan konfliktit ja erikoiset tapahtumat auton peräkontissa matkustaneesta valtiosihteeristä Sipilän itse ohjaamaan lentokoneeseen, joka oli matkalla Kultarantaan viemään hallituksen eronpyyntöä presidentille. Hallituksen tuskainen taival päättyi lopulta Sipilän uuteen eronpyyntöön, kun sote-uudistus jäi toteutumatta.
Moni politiikkaa seuraava ihmettelee, milloin touhusta tuli näin riitaisaa ja sekavaa.
Sitten oli Antti Rinteen (sd.) hallituksen vuoro. Ei tuonut sekään vakautta hallitustyöskentelyyn. Nopeasti syttynyt epämääräinen hallituskriisi johti pääministerin vaihtumiseen. Uudeksi hallituksen luotsiksi vaihtui Sanna Marin (sd.), mutta hallituksen toiminta on ollut poliittisten riitojen värittämää, vaikka arkea on samaan aikaan koetellut kolme jättimäistä kriisiä: pandemia, sota Euroopassa ja energiakriisi.
Huhtikuussa 2021 presidentti Sauli Niinistö kertoi, että hän oletti Marinin hallituksen kaatuvan puoliväliriihen umpikujan seurauksena. Vuoden 2022 lopussa Marin totesi taas yhden hallituksen kriisikokouksen jälkeen, että jos pelisääntöjä rikotaan vielä kerran, hallitusta ei enää ole.
Moni politiikkaa seuraava ihmettelee, milloin touhusta tuli näin riitaisaa ja sekavaa.
Huoli politiikan sotkuisuudesta ei ole kuitenkaan uusi. Politiikan on pitkään uskottu olevan rikki. Se on hokema, jota toistellaan vuosikymmenestä toiseen eri maissa.
Puolueet käyttävät julkisuutta hyväkseen hallituksen sisäisissä valtakamppailuissa.
Mutta toisaalta, tässä ajassa on myös piirteitä, jotka saavat politiikan näyttämään tavallistakin sekasortoisemmalta. Syitä on ainakin neljä.
Ensimmäinen on varsinkin sosiaalisen median räjäyttämä julkisuuden murros. Nykyään vallan kabinettien erimielisyydet ja jännitteet nousevat nopeasti julkisuuteen ilman median perinteisiä portinvartijoitakin. Vakaa ja ennakoitava hallitustyöskentely ei ole uutinen tai tarjoa sytykettä sosiaalisen median väittelyihin ja verkon keskustelupalstoille.
Politiikan kulisseissa muhiva riita sen sijaan sähköistää julkisen keskustelun areenat. Myös hallituspuolueiden edustajat käyttävät julkisuutta hyväkseen hallituksen sisäisissä valtakamppailuissa.
Toinen tekijä on puoluekentän murros. 2010-luvun alussa perussuomalaiset nousi suurten puolueiden joukkoon. Suomen poliittiseen kulttuuriin juurtunut käytäntö, jossa kaksi kolmesta suuresta puolueesta on hallituksessa ja kolmas jää oppositioon, oli taannut vakautta ja jatkuvuutta.
Uusi neljän suuren asetelma tarkoitti, että vakaan enemmistöhallituksen muodostamisesta tuli vaikeaa. Hallitukseen mielivien puolueiden pitää nykyään tehdä kipeitä kompromisseja. Se näkyy hallitustyöskentelyn riitaisuutena.
Ideologisessa navigoinnissa hallituspuolueet törmäilevät toisiinsa eivätkä saa sovitettua yhteen poliittisia intressejään.
Kolmas syy riitaisalta näyttävään politiikkaan on yhteiskunnan kiihtyvä muutos. Se vaatii puolueilta uusia ideologisia linjauksia nopeasti.
Puolueiden pitää muodostaa poliittisesti kestävä kanta laajaan joukkoon kysymyksiä aina ilmasto- ja ympäristöasioista maahanmuuttoon tai transoikeuksiin. Tässä ideologisessa navigoinnissa hallituspuolueet törmäilevät toisiinsa eivätkä saa sovitettua yhteen poliittisia intressejään.
Ja neljäs syy nimenomaan hallitustyöskentelyn jännitteisiin on hallitusohjelman muuttuminen tulosvastuullisempaan suuntaan. Hallitusohjelma oli pitkään epävirallinen dokumentti, jonka sitovuus vaihteli hallituksesta toiseen. Nykyään hallitusohjelmalla on juridinen asema ja sen toteutumista seurataan systemaattisesti.
Kun hallitusohjelman kirjauksia tulkitaan poliittisesti sitovina tavoitteina, jotka pitää toteuttaa hallituskauden aikana, se riitauttaa erityisesti hallitusten loppukausia. Poliittiset paineet tavoitteiden toteuttamiseen ovat kovat, eikä mikään hallituspuolue halua näyttää epäonnistujalta eduskuntavaalien alla.
2000-luvun alussa monet toivoivat ideologian palauttamista politiikkaan, koska politiikka alkoi näyttää tekniseltä hallinnoinnilta. Nyt haikaillaan vähemmän riitelyn perään. Ihannetila on vaikea yhtälö: poliittisia ristiriitoja pitää olla, mutta ei liikaa.
Taitaa olla niin, että demokraattisessa päätöksenteossa sopivaa tasapainoa poliittisten yhteenottojen ja konsensuksen välillä on mahdotonta löytää. Mutta demokratian kannalta olennaisinta onkin, että poliittiset ristiriidat eivät syvenny vihollisuuksiksi vaan pysyvät kamppailuna vaihtoehdoista.
Johanna Vuorelma
Kirjoittaja työskentelee politiikan tutkijana Helsingin yliopistossa ja seuraa huolestuneena politiikan erimielisyyksien muuttumista vihollisuuksiksi eri puolilla maailmaa
Voit keskustella kolumnista 25.1. klo 23.00 saakka.