Kahlasin alkuvuonna läpi Monika Fagerholmin Diivan. Vuonna 1998 julkaistu teos alkuun hurmasi minut, mutta sitten se uuvutti tajunnanvirtamaisella kerronnallaan. Luin välissä muita kirjoja, ja palasin rämpimään taas seuraavat viisikymmentä sivua. Mietin lukiessa, miksi toimin näin? Miksi en vain jättänyt kirjaa kesken?
Jos olisin pitänyt kirjaa huonona, ehkä olisinkin kyennyt lopettamaan sen puolitiehen. Mutta kirja oli hieno, todella vaikuttava. Samaan aikaan se vain oli vaativa ja uuvuttava.
Osuva jatko Diivan jälkeen oli Ville-Juhani Sutisen tuore Finlandia-voittaja Vaivan arvoista – Esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Kirjassa Sutinen pyrkii vastaamaan, miksi luemme pitkiä ja vaikeita kirjoja. Sutinen väittää, että ehkä osa pitkien ja vaikeiden kirjojen nautinnosta tulee juuri vaivasta, jota niiden lukeminen tuottaa. Diivan jälkeen oli vaikea väittää vastaan.
Sanon usein lukevani nautintoon, ja itsekkäistä syistä. Pyrin välttämään lukemista jota ”pitäisi” tehdä yleissivistyksen tai kirjallisuuskeskustelujen takia. Luen itselleni, omiin tarpeisiini. Nautintoon painottuva lukeminen on esillä myös kirjallisuuden mielikuvamarkkinoinnissa. Kirja on rentouttava lukuhetki tai viihdyttävä seikkailu.
Ehkä viihtyminen ja helppous ovat niin ylikorostuneita piirteitä, että muut lukemisen tavat jäävät syrjään. Sutisen kirjan myötä pohdin, mitkä ovat muita syitä lukemiselleni.
Luen tietoon ja oppiin totta kai, eikä sellaisen lukemisen tarvitsekaan olla mukavaa. Joskus kirja yllättää, ja tajuan lukiessani, että tarvitsen sitä kuin läkähtynyt vettä. Olen myös lukenut suruun ja unohdukseen, lainatakseni hetken jonkun toisen ajatuksia.
Ajattelen, että on luonnollista haluta löytää itsensä kirjallisuuden maailmasta, ja maailmasta ylipäätään.
Nautinnon lisäksi moni lukuharrastaja kaipaa kirjallisuudelta samaistumista. Kansien välistä etsitään representaatiota siitä kuka on. Toiset pilkkaavat tätä halua, ajatusta taiteesta peilinä. Taidehan on ikkuna, ovi maailmaan! On minäkeskeistä etsiä sieltä omaa kuvaansa.
Ajattelen, että on luonnollista haluta löytää itsensä kirjallisuuden maailmasta, ja maailmasta ylipäätään. Kun itsensä on sitten löytänyt, on helpompaa kiinnostua siitä mitä kaikkea muuta voikaan olla. Usein myös ihmiset jotka eivät pidä samaistumisen ja representaation kysymyksiä tärkeinä, ovat tietämättään kävelleet kulttuurin peilitalossa, loputtomien itsensä kaltaisten heijastumien loisteessa.
Henkilökohtaisten tarpeiden lisäksi kukin lukee myös aikansa silmin. Viime aikoina kirjallisuutta on luettu yhteiskuntaluokan kautta. Kirjoja on kommentoitu ja arvosteltu ottaen huomioon, mitä ne sanovat kertojansa luokasta.
Pikaisella katsauksella voi todeta, että luokka on ollut läsnä suomalaisessa kirjallisuudessa aina.
Tällä lukutavalla voi helposti erehtyä luulemaan, että luokka olisi jotenkin erityisesti pinnalla kirjallisuudessa juuri nyt. Pikaisella katsauksella voi kuitenkin todeta, että luokka on ollut läsnä suomalaisessa kirjallisuudessa aina. Seitsemän veljestä suuntaavat lukkarin luo oppimaan lukemisen taidon, ja Minna Canthin Työmiehen vaimosta asiayhteys selvinnee jo nimestä. Ja Täällä Pohjantähden alla, luokkatarina vailla vertaa!
Ehkä luokkakin on asia jota on vaikea olla näkemättä, lukematta, kun siihen on kerran havahtunut. Samankaltaisesta dilemmasta kirjoittaa Anu Silfverberg Sinut on nähty -teoksessa. Kirjassa Silfverberg kertoo kuinka vaikeaa on olla näkemättä lukuisten elokuvien paperinohutta naiskuvaa, kun sen on vihdoin tajunnut.
Jaoin kokemukseni Diivasta Instagramissa. Moni kertoi lukeneensa kirjan sen ilmestymisen aikaan. Minkälainen kirja olisi, jos he lukisivat sen nyt uudestaan? Merkkiteokset antavat jotain uutta jokaisella lukukerralla, ja kestävät eri aikojen katseet.
Ronja Salmi
Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija, joka kuuntelee verkkaisesti Täällä Pohjan tähden alla -trilogiaa. Toistaiseksi jäljellä on yli 40 kuuntelutuntia.
Kolumnista voi keskustella 8.3. kello 23.00 asti.