Kirjoitin viimeksi taktisesta äänestämisestä. Esimerkiksi sellaisesta taktikoinnista, että nyt vihreä tai vasemmistoliittolainen äänestäisikin sosiaalidemokraatteja, jotta voisi edistää nykyisen hallituspohjan jatkoa. Se kun olisi todennäköinen vain jos sdp on vaalien jälkeen suurin puolue.
Kolumni sai palautetta. Se kertoi yllättävän selkeästi, että suomalaiset haluavat vaaleissa ei vain kannattaa vaan myös vastustaa jotain: käyttää niin sanottua negatiivista ääntä.
Teoriassa tämä toteutuisi tietysti parhaiten sillä, että jokaisella äänioikeutetulla olisi kaksi lappua. Toisella kerrottaisiin perinteiseen tapaan, kenen ja minkä puolueen pitäisi päästä eduskuntaan. Toinen lappu olisi niin sanottu miinusääni. Sillä vastustettaisiin jonkin puolueen tai ehdokkaan valtaanpääsyä.
Tulosten laskennassa sitten verrattaisiin, mikä on ehdokkaan tai ehdokaslistan plus- ja miinusäänien saldo.
Aiemmin pääministeripuolueen tappiota on voinut pitää varmana ennakkoon. Nyt tilanne on poikkeuksellinen.
Yksi syy negatiivisen äänestämisen houkuttavuuteen voi olla viime vuosikymmenten vaalihistoria. Istuvan pääministerin puolue on voittanut eduskuntavaaleissa itselleen jatkoajan vain kahdesti vuoden 1987 jälkeen.
Tuorein tapaus on Matti Vanhasen johtaman keskustan voitto vuonna 2007. Edellinen kerta oli vuonna 1999, kun demarijohtaja Paavo Lipponen saavutti itselleen ja puolueelleen toisen pääministerikauden.
Useissa vaaleissa pääministeripuolueen tappiota on voinut etenkin kannatusmittausten perusteella pitää suhteellisen varmana jo ennakkoon. Valta syö suosiota. Akateemista debattia on käyty lähinnä vain siitä, syökö se ensisijaisesti pääministeripuoluetta vai myös sitä poliittista ryhmää, jonka riveistä kulloinenkin valtiovarainministeri tulee.
Nyt tilanne on poikkeuksellinen. Pääministeri on erittäin suosittu. Samalla pääministeri on vastustajiensa silmissä varsin epäsuosittu. Siksi moni selvästikin toivoo, että vaaleissa voisi antaa äänen myös nykyhallitusta vastaan. Toisaalta haluja on myös vastustaa perussuomalaisten tai kokoomuksen johtaman hallituksen syntyä.
Taustalla on hyvin erikoinen vaalikausi. Sen alussa vaihtui ensin pääministeri, sitten iski koronapandemia, ja sen jälkeen Suomi asemoitiin turvallisuuspoliittisesti aivan uusiksi, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainan kimppuun.
Jos Suomessa käytäisiin Ruotsin tyyliin blokkivaaleja, tilanne olisi äänestäjän näkökulmasta helppo.
Kansalaisten poikkeuksellista luottamusta hallitukseen kuvastaa se, että esimerkiksi Taloustutkimuksen Ylelle tekemissä mittauksissa hallituspuolueiden yhteenlaskettu kannatus on kaikkina kriisivuosina säännöllisesti ylittänyt 50 prosenttia.
Jos Suomessa käytäisiin Ruotsin tyyliin niin sanottuja blokkivaaleja, tilanne olisi äänestäjän näkökulmasta helppo. Esimerkiksi vihreiden äänestäjä tietäisi tukevansa myös jatkoa pääministeri Sanna Marinille eikä hänen tarvitsisi pohtia taktisia vaihtoehtoja vaalipaikalle mennessään.
Osittain Marin onkin toiminut ikään kuin blokkivaali olisi totta. Hän on ilmoittanut, että sdp ja nykyinen perussuomalaiset eivät mahdu samaan hallitukseen.
Petteri Orpon puolestaan on ollut melkeinpä pakko pitää ovea auki Riikka Purran puolueen suuntaan – etenkin silloin, kun kokoomus oli selvässä gallupjohdossa. Jos hän olisi todennut – kuten teki vuonna 2017 – ettei yhteistyö tule kyseeseen, kokoomuksen voittaessa sinipuna olisi ainoa mahdollinen hallituspohja vaalien jälkeen. Silloin sdp kakkospuolueena melkeinpä sanelisi hallitusohjelman.
Vasemmistoliiton Anna Kontula avasi muuten aikoinaan tviitissään kuvion erinomaisesti.
Sen jälkeen kun Orpo teki persuista hallituskelpoisen, kolmen puolueen kärki on mittauksissa tasoittunut virhemarginaalien sisään, ja kokoomuksen välillä mittavaksikin revennyt johto on sulanut selvästi.
Jos suurimmaksi nouse perussuomalaiset, Orpo ja Saarikko voivat joutua nöyrtymään apulaisiksi historialliseen oikeistopopulistihallitukseen.
Puuttumatta mitenkään porvarien ohjelmallisiin sisältöihin on pakko todeta, että suuren vaalistrategin aineksia kokoomuksen nykyisessä puheenjohtajassa ei näytä olevan. Marin sen sijaan saattoi olla kaukaa ovela tehdessään rajauksensa perussuomalaisista. Sen lisäksi että hän edisti blokkivaaliajatusta, hän sai vaalit näyttämään entistä vahvemmin pääministerivaaleilta.
Orpon on yllätettävä vaalikeskusteluissa pitääkseen kiinni kokoomuksen paalupaikasta.
Kumpi oli taitavampi, Marin vai Orpo, sen saattaa ratkaista vaalien todennäköisimmäksi häviäjäksi tuomittu keskusta. Vaikka Annika Saarikon puolue jäisi 10 prosentin puolueeksi, pattitilanteessa se voi vaalien jälkeen vaa’ankielenä peluuttaa kokoomusta ja demareita vastakkain siitä, kumman ympärille hallitus saadaan kootuksi.
Ellei sitten suurimmaksi nouse perussuomalaiset, mikä myös on täysin mahdollista. Silloin Orpo ja Saarikko voivat joutua nöyrtymään apulaisiksi historialliseen oikeistopopulistihallitukseen.
Matti Mörttinen
Kirjoittaja on journalisti Pirkanmaalta ja viimeistelee juuri (toisena tekijöistä) populismia käsittelevää tietokirjaa.
Voit keskustella kolumnista 9.3. kello 23.00 asti.
Ylen vaalikone on nyt auki – testaa, kuka ehdokkaista ajattelee kuten sinä