Meiltä unohtuu usein, miten paljon rakkautta romanttisen rakastumisen ulkopuolella on. Ystävyys on rakkautta aidoimmillaan. Siksi rakastan ystävänpäiviä.
Ystävyys on sitä, että tapaa jonkun, jonka kanssa tuntee olevansa kotonaan, ja jonka kanssa haluaa jakaa sisintään – mutta ilman paineita. Ystävyydessä ei jaeta lusikoita tai asuntolainaa, jaetaan kaikki muu. Valvotaan kun toinen ei saa unta, nukutaan vieressä, jos tarvitsee.
Yhteiskunta sälyttää ystävyyden varaan sen, mikä siltä jää nuorten tukipalveluista hoitamatta.
Mutta ystävyys ei ole tärkeää vain henkilökohtaisesti, se on tärkeää myös yhteiskunnalle. Tällä hetkellä yhteiskunta sälyttää ystävyyden varaan sen, mikä siltä jää nuorten tukipalveluista hoitamatta. Opiskelijoiden mielenterveys ja jaksaminen sakkaa, eikä mielenterveyspalveluihin pääse kuin vasta kuukausien jonotuksen jälkeen.
Ainoa mahdollinen tukiverkko ovat ystävät – jos niitä on...
Kun korona-aika oli äitymässä pahimmilleen, olin 20-vuotias. Olin juuri muuttanut ulkomaille opiskelemaan, yksiöön vieraalle paikkakunnalle kauas perheestäni. Ystävistä tuli uusi perheeni. Heidän kanssaan syötiin, itkettiin ja naurettiin. Tuotiin toiselle herkkuja ja lääkkeitä kun toinen oli kipeänä, jaettiin vara-avaimet.
Ei kuitenkaan kulunut kahta kuukautta, kun korona erotti tämän perheen yksiöihin ympäri kaupunkia. Silloin tajusin, että ystävyyssuhteet ovat eräänlainen sosiaaliturva.
Yhteiskunta ei kuitenkaan arvota ystävyyttä samalla tavoin tärkeänä instituutiona kuin esimerkiksi pari- tai perhesuhdetta.
Sillä virallisen sosiaaliturvan lisäksi on olemassa epävirallista sosiaaliturvaa. Kun yhteiskunnan tukipalvelut eivät toimi, tai ovat kohtuuttoman jonotuksen päässä – ystävät voivat pitää pääsi pinnan yläpuolella. Ei ole reilua laskea sosiaaliturvaa sen varaan – mutta usein se on todellisuutta.
Yhteiskunta ei kuitenkaan arvota ystävyyttä samalla tavoin tärkeänä instituutiona kuin esimerkiksi pari- tai perhesuhdetta. Poliitikot, sosiaali- ja terveysviranomaiset puhuvat kyllä nuorten yksinäisyydestä, uupumisesta ja syrjäytymisestä, mutta on kuin aihe pakenisi keskustelun edellä: siitä ei saada oikeasti kiinni. Korona-aika herätti minut huomaamaan, että päättäjät eivät ymmärrä tosissaan nuorten elinpiiriä.
Korona-aikana opiskelijat suljettiin yksiöihin vieraille paikkakunnille ilman kontakteja. Vanhusten eristäytymisestä samaan aikaan osattiin olla paljon vakavammin huolissaan, mutta ajateltiinko nuorista vain, kyllä he selviävät?
Eivät ihan niin vain selvinneetkään. Nuorten mielenterveys on murusina.
Oli nurinkurista, että 70-vuotias vaarini, jonka eristäytyminen huoletti kaikkia, lohdutti minua yksinäisyydessäni.
Olin viettänyt yksiössä eristettynä viikkoja, kun vaarini soitti minulle. Kerroin tuntemuksistani, ja hän totesi: ”Kuulostaa yksinäisyydeltä.”
Oli nurinkurista, että 70-vuotias vaarini, jonka eristäytyminen huoletti kaikkia, lohdutti minua yksinäisyydessäni. Tajusin itsekin langenneeni ajattelemaan, kyllä nuoret vain pärjäävät. Jos ette jaksa, koettakaa vain jaksaa, sanottiin nuorille myös suoraan ministerien tiedotustilaisuudessa.
Yhteiskunta tukee ja tunnistaa lapsiperheet ja parisuhteessa olevat ihmiset, mutta väki siinä välissä, jää varjoon. Korona-aikaan poikaystävää olisi kyllä saanut tavata, parasta ystävää ei.
Samaan aikaan, kun nuorten tukipalvelut ovat rapakunnossa, ne todellisuudessa nojaavat siihen, että nuorilla on edes ystäväpiiri. Ystävä vastaa kolmessa minuutissa, tukipalveluihin jonotus kestää kuukausia.
Entä ihmiset joille ei vastaa kukaan?
On olemassa monia yksinäisiä vanhuksia. Harvemmin huomataan, että myöskään monella nuorella ei ole ystäviä. Eivätkä nuoret ole edelleenkään palautuneet edes korona-ajan eristyksestä ja uupumuksesta. Näen sen ympärilläni: opiskelevat ystäväni ovat pelottavan väsyneitä. Myös tilastot kertovat samaa.
Kun olin matkalla takaisin ulkomaille opiskelupaikkakunnalle, junassa tuli vanha riparikaverini. Emme olleet tavanneet vuosiin, mutta yhtäkkiä puhuttiin taas kaikesta: suruista, iloista, kasvamisesta. 15-vuotiaana luotu pohja ystävyydelle oli pysynyt vankkana.
Ystävyys ja aika on taianomainen yhdistelmä: toinen ei ole fyysisesti vieressäsi, mutta ystävänä kuitenkin tavallaan läsnä. Millainen mahtaisi olla yhteiskunta, jolla olisi samalla tavoin ystävyyspolitiikka, kuin meillä nykyään on esimerkiksi perhepolitiikka?
Ainakin se voisi olla vähemmän yksinäinen yhteiskunta.
Adina Nivukoski
Kirjoittaja opiskelee ystävineen Eurooppa- ja kansainvälistä oikeutta Maastrichtissa.
Voit keskustella kolumnista 28.3. kello 23.00 asti.