Olen aina ollut kiinnostunut kansainvälisyydestä. Jo yläkoulussa olin koulun kansainvälisyyskerhossa ja pääsin matkustamaan. USA:n presidentinvaalien aikaan 2016 olin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa. Suoraan lukion jälkeen toimin Suomen Unescon nuorisoedustajana Pariisissa.
Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, olen ensimmäisen vuoden opiskelija Maastrichtissa Hollannissa. Opiskelen Eurooppa-oikeutta, sekä kansainvälistä- ja EU-oikeutta.
Pohdin aluksi pitkään suomalaisten suosituinta opintokohdetta Britanniaa, mutta brexitin astuttua voimaan oli Hollanti seuraavaksi suositelluin vaihtoehto.
Olen siis tehnyt juuri niin, kuten yläasteelta asti koulu ja suomalaiset vaikuttajat ovat kannustaneet.
Opiskelukaverini ovat kotoisin ympäri maailmaa, ja useat heistä työllistyvät keskeisiin kansainvälisiin oikeuselimiin, kuten ihmisoikeustuomioistuimeen tai kansainväliseen rikosoikeustuomioistuimeen. Ne sijaitsevat ajomatkan päässä koulustamme. Tiedekuntamme rankattiin EU:n kolmanneksi korkeimmalle, ja opetus on hurjan hyvälaatuista ja sosiaalista.
Olen siis tehnyt juuri niin, kuten yläasteelta asti koulu ja suomalaiset vaikuttajat ovat kannustaneet: tähtään kansainvälistyneeksi huippuosaajaksi.
Ilmeisesti kuitenkin vähän liikaa...
Opiskelukavereideni kokemusten pohjalta näyttää siltä, ettei minua toivoteta enää lämpimästi tervetulleeksi Suomeen takaisin. Ja kun kerron Suomessa, että opiskelen ulkomailla, vanha kela lähtee pyörimään:
”Eihän ulkomaisella tutkinnolla Suomessa mitään tee.”
”Ulkomailla opiskelevat vain pankkiirien lapset, ja tutkinto ostetaan rahalla.”
“Sinnehän pääsee opiskelemaan niin helposti, ei ole edes pääsykoetta.”
Päättäjien puheet ovat täynnä toiveita ulkomaalaisista huippuosaajista ja siitä, kuinka hyvä on lähettää suomalaisia hankkimaan kokemusta ulkomaille.
Tavallaan ymmärrän, mistä nämä mielikuvat syntyvät. Ulkomailla opiskelua ei juuri tunneta, ja suomalainen opiskelijoiden valintajärjestelmä myös eroaa kansainvälisestä aika lailla. Oma isäni totesi hakuprosessiani seuratessa, että olisipa itsekin tiennyt parikymppisenä, niin olisi lähtenyt maailmalle.
Ulkomailla opiskelun vähättely on kuitenkin kummallista siitä näkökulmasta, että päättäjien puheet ovat täynnä toiveita ulkomaalaisista huippuosaajista ja siitä, kuinka hyvä on lähettää suomalaisia nuoria hankkimaan kokemusta ulkomaille.
Ja sitten käy kuitenkin niin, että ne ulkomaalaiset, jotka ovat opiskelleet Suomessa lähtevät töiden perässä Suomesta pois – ja ne suomalaiset huippuosaajat, jotka ovat saaneet tutkintonsa tai työkokemuksensa ulkomailta, eivät kelpaa takaisin kotimaan töihin.
Väkisinkin tulee mieleen ajatus, että kyse on jostain rikkinäisestä rakenteesta karun todellisuuden ja juhlapuheiden välissä. Joustamattomuuden muurin väärälle puolelle jäävät muun muassa ne kipeästi kaivatut hypoteettiset supersankarit, jotka haluavat Harvardista valmistuttuaan tulla Suomeen töihin ja maksaa juuri meille veroja.
Jos käy niin, etten minäkään kelpaa kotimaan työmarkkinoille, Suomi maksaa silti siitäkin.
Maksamme kalliin hinnan siitä, että joku kouluttautuu Suomessa tohtoriksi, ja lähtee sitten lopulta pois. Kokoomuksen varapuheenjohtaja Elina Valtonen (ent. Lepomäki) totesi Verkkouutisten haastattelussa hyvin, että kukaan ei tule tänne siitä ilosta, että pääsee pelastamaan meidän hyvinvointivaltiotamme. Eivät varsinkaan silloin, kun tietävät pääsevänsä helpommalla mukaan yhteiskuntaan muualla.
Jos käy niin, etten minäkään kelpaa kotimaan työmarkkinoille, Suomi maksaa silti siitäkin, että kerään spesiaaliosaamista hollantilaisessa yliopistossa. Saan Suomesta korotettua opintotukea ja lainaa. Mikäli valmistun ajoissa, saan osan lainasta anteeksi.
Kirjoitan tätä Maastrichtin yliopiston kirjastossa. Voisin vain nauttia opinnoistani, mutta olen viime aikoina päätynyt selaamaan suomalaista koulutuksen yhteishakusivustoa Opintopolkua. Pitäisikö ottaa rinnalle paikka myös suomalaisesta yliopistosta? Ihan vaan, että ei ajautuisi hylkiöksi työmarkkinoilla?
Muuan ystäväni sai Lontoossa oikeustieteen maisterin paperit yhdestä maailman arvostetuimmista yliopistoista. Hän päätyi hakemaan Suomessa lopulta assistentin paikkoja, kun koulutustasoa vastaavaa työtä ei yksinkertaisesti löytynyt.
Sitten hän työllistyi ulkomaille asiantuntijatehtäviin, ja todennäköisesti jää sinne.
Eikä tämä ole yksittäistapaus. Kaikki suomalaiset ystäväni jotka opiskelevat ulkomailla, ovat todenneet, että työllistymisen kannalta olisi ollut parempi opiskella Suomessa.
Hurjaa, eikö?
Sen ei tarvitsisi olla. Varsinkaan, kun meillä ei ole edes siihen varaa.
Adina Nivukoski
Kirjoittaja on 22-vuotias kansainvälisestä oikeudesta kiinnostunut ihmisoikeusaktivisti, jonka unelma on joskus olla diplomaatti.
Voit keskustella kolumnista 18.6. kello 23:een asti.