Maailmalla verensiirroilla on pitkä historia: se ulottuu aina 1800-luvulle saakka.
Alkuhämärässä kokeiltiin kaikenlaista hullunrohkeaakin kuten eläinten veren siirtämistä ihmisille. Lopputulokset olivat kuitenkin huonoja ainakin nykylääketieteen mittareilla: vuonna 1850 raportoitiin joka kolmannen verensiirron saajan kuolleen operaatiossa. Tuolloin tätäkin lukua pidettiin alhaisena.
Verensiirtojen yleistyminen 1900-luvun alkupuolella vaati kaksi merkittävää lääketieteellistä oivallusta: veriryhmät ja veren hyytymisen estämisen sitraatilla, jotta veri saatiin säilymään.
Veriryhmät keksi vuonna 1900 itävaltalainen biologi ja lääkäri Karl Landsteiner, joka palkittiin myöhemmin mullistavasta keksinnöstään Nobelin lääketieteen palkinnolla.
Verenluovutusten ja -siirtojen tarve lisääntyi 1930-luvulla Espanjan sisällissodan ja toisen maailmansodan seurauksena.
Suomen ensimmäisestä verensiirrosta 110 vuotta
Suomessa ensimmäinen verensiirto tehtiin vuonna 1913 Helsingin yleisen sairaalan kirurgian klinikalla. Alan uranuurtaja 1920-luvulla oli Vaasan kaupunginsairaalan ylilääkäri Ludvig Lindström. Tästä syystä Vaasassa verensiirroista tuli rutiinia aiemmin kuin muissa Suomen sairaaloissa.
Tuolloin verta luovutettiin suonesta suoneen. Siirrot yleistyivät kuitenkin vasta 1930-luvun loppupuolella.
Suomessa partiolaiset ottivat verenluovutuksen alkuvaiheessa asiassa merkittävän roolin Englannin partioliikkeen esimerkin mukaisesti. He hankkivat aktiivisesti luovuttajia tarpeen mukaan.
Suomalaisen verenluovutusperinteen vahva pohja sai kuitenkin alkunsa toisen maailmansodan aikaan, kun ihmiset halusivat luovuttaa verta haavoittuneiden sotilaiden auttamiseksi.
Aluksi veri siirtyi suonesta suoneen
Ensimmäisessä vaiheessa Suomessakin verensiirtoihin liittyi riskejä, koska tietoa oli vähemmän ja menetelmät olivat vielä varsin kokeellisia.
Verensiirrot olivat aluksi suoria eli verta siirrettiin suonesta suoneen. Luovuttaja ja vastaanottaja makasivat vierekkäin ja veri liikkui ihmisestä toiseen ”veriaparaatin” kautta.
– Se ei ollut ihan riskitöntä myöskään luovuttajalle. Oli tiedettävä, missä vaiheessa oikea verimäärä oli siirretty, jotta luovuttaja ei luovuta liikaa verta, sanoo SPR:n Veripalvelun viestintä- ja henkilöstöjohtaja Willy Toiviainen.
Suorat verensiirrot olivat kuitenkin hankalia toteuttaa varsinkin sodan aikana. Niinpä vuonna 1940 verta alettiinkin kerätä vissypulloihin. Kymmenkunta vuotta myöhemmin siirryttiin lasipulloihin, joissa oli sitraattiliuosta veren hyytymisen ehkäisemiseksi.
Veripalvelun monet merkkipaalut
Sotavuosien jälkeen verenluovutustarpeen uskottiin loppuvan, mutta toisin kävi. Tajuttiin, että sairaaloissa verta tarvitaan potilaiden auttamisessa, ja varsinkin kirurgit nostivat esiin huolensa asian suhteen. SPR otti asiassa vetovastuun ja Veripalvelu perustettiin tammikuussa 1948.
SPR:n veripalvelun 75-vuotisessa historiassa nousevat esiin samat merkkipaalut kuin maailmalla. Alkuvaiheen veripullot vaihtuivat veripusseihin lopullisesti vuonna 1967.
Muovipussiin luovutettu veri pystyttiin linkoamaan ja erottelemaan punasoluiksi, verihiutaleiksi ja plasmaksi. Tämän jälkeen potilaalle annettiin vain sitä veren osaa, mitä hän hoitoonsa tarvitsi.
Tämä merkitsi verensiirtojen muuttumista tehokkaammiksi ja turvallisemmiksi.
Veripalvelu on monessa mukana
Willy Toiviainen muistuttaa, että Veripalvelun toiminta on vuosikymmenten mittaan myös laajentunut monin eri tavoin.
Elinsiirtoihin vaadittavat kudossopivuustutkimukset tehdään edelleen Veripalvelussa, ja 1990-luvulla mukaan tuli kantasolusiirteiden välittäminen. Uusia merkkipaaluja syntyy tänäkin päivänä.
– Kantasolurekisteri on yksi merkittävä osa toimintaamme. Biopankki on uusi tapa auttaa. Luovuttaja voi antaa sinne verinäytteensä. Sitä voidaan sitten hyödyntää lääketieteellisessä tutkimuksessa ja uusien hoitojen kehittämisessä.
Pöytä on edelleen katettuna luovuttajalle
Varsinaisessa verenluovutuksessa suurin muutos vuosien mittaan on turvallisuuden merkittävä parantuminen ja teknologian kehittyminen.
Toisaalta monet käytännöt ovat virvokkeita myöten säilyneet samanlaisina kaikki vuodet.
– Kahvi oli sodan jälkeen harvinaisuus. Pulavuosina juotiin kahvin korvikkeita eikä silloin kunnollista kahvia saanut oikeastaan mistään muualta kuin verenluovutustilaisuuksissa. Se oli niitä harvoja paikkoja, jotka tarjosivat kupposen oikeata kahvia, nauraa Willy Toiviainen Punaisen Ristin Veripalvelusta.
Hän sanoo, että tämä perinne jatkuu edelleen: verenluovutuksen jälkeen tarjolla on kahvia, virvokkeita ja pikkuisen syötävää.
– Se on tärkeää myös terveydellisestä näkökulmasta.