Kuusi vuotta sitten Nintendo teki sen taas. Super Marion ja Pokémonin uudelleen luonut peliyhtiö otti Zelda-pelien idean ja laittoi kaiken sen ympärillä täysin uusiksi.
Nintendo Switch -konsolin mukana lanseerattu The Legend of Zelda: Breath of the Wild oli valtava menestys. Se on lähes 20-osaisen Zelda-pelien sarjan suosituin osa ja yksi kaikkien aikojen myydyimmistä peleistä.
– Nintendo teki aika yllättävän vedon siirtämällä Zeldan avoimeen maailmaan, jossa sai pelata todella vapaasti. Ja se tehtiin tosi tuoreella ja kiinnostavalla tavalla, sanoo pelitoimittaja ja kirjailija Aleksandr Manzos.
Nyt Nintendo yrittää uusia menestyksen, kun Breath of the Wild saa jatko-osan. Onnistuuko The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom luomaan sarjan nahan jälleen uudestaan? Entä millaisen painon sarjan historia asettaa jokaisen uuden osan harteille?
Kultainen kasetti kutsui seikkailuun
Zelda-pelien maailmanvalloitus alkoi yli kolme vuosikymmentä sitten, kun The Legend of Zelda (1986) julkaistiin. Yksinkertaisessa seikkailupelissä käärijänvihreään nuttuun sonnustautunut sankari Link taisteli hirviöitä vastaan, keräsi varusteita ja ratkoi arvoituksia tavoitteenaan kukistaa suuri paha Ganon ja pelastaa tämän vangitsema prinsessa Zelda.
Menestys syntyi pelin luomasta tunnelmasta, joka oli konsolipelille silloin ainutlaatuinen. Pelin suunnittelija, myös Super Marion luojana tunnettu Shigeru Miyamoto halusi pelaajan tuntevan saman seikkailun tunnun, joka hänellä itsellään oli ollut lapsena samoillessaan kotikylänsä Sonoben luonnossa Kioton lähistöllä.
– On hauskaa, että kun Breath of the Wildista puhutaan vapaana seikkailuna, niin ensimmäisessä Zeldassa on sama koukku. Vaikka tietysti se on aikansa teknisten rajoitteiden takia paljon alkeellisempi, Manzos sanoo.
Tietokonepeleissä maailmoja oli voinut tutkia vapaammin, mutta graafinen ilme ja pelin leikkisä ote takasivat sille isomman yleisön. Pelin kasettikin oli kullanvärinen, kun muut Nintendon pelit olivat tylsän harmaita.
Manzosin mukaan Zeldasta teki erityisen myös se, että sen läpi pelaaminen vaati aikaa ja yleensä myös ulkopuolista apua.
– Se maailma jatkui joka suuntaan ja siinä oli todella hyvin piilotettuja salaisuuksia. Piti tietää, että joku tietty pensas pitää polttaa, koska sen takana oli oviaukko. Oli pakko jutella kavereiden kanssa tai lukea jostakin lehdestä ohjeita päästäkseen eteenpäin.
Kolmanteen ulottuvuuteen ja nykypelien edelläkävijäksi
Kesti 12 vuotta, kolme jatko-osaa ja kaksi konsolikoneiden sukupolvea ennen kuin pelisarja otti seuraavan kehitysaskelen.
Ensimmäiset Zelda-pelit olivat ylhäältä kuvattuja kaksiulotteisia seikkailuja, joissa hahmo liikkui ikään kuin kartalla. Nintendo 64 -konsolille julkaistu The Legend of Zelda: Ocarina of Time (1998) siirsi pelin graafisesti uuteen, kolmiulotteiseen maailmaan.
Pelin tunnelma muuttui kertaheitolla.
Manzosin mukaan Ocarina of Timen vaikutus näkyy selvästi myös monissa viime vuosien toimintaroolipeleissä. Hän nostaa esimerkiksi FromSoftwaren jättisuositut Elden Ring (2022) ja Dark Souls I–III (2009–2016).
– Hahmoa liikutetaan samalla tavalla maailmassa ja taisteluissa kuva lukkiutuu viholliseen ja kamera pyörii sen ympärillä. Niissä on samaa myös tutkimiselementti, miten liikutaan välillä ulkona ja välillä mennään johonkin luolastoon ja löydetään aarteita jostakin arkusta. Ne ovat todella Zelda-kamaa.
Maailma aukeaa pelaajalle
Jokainen seikkailu- ja toimintapelejä pelannut tietää miltä tuntuu, kun haluaa tehdä jotakin ihan muuta kuin mihin peli pelaajansa ohjaa. Kävellä väärään suuntaan. Kokeilla jotain älytöntä. Irrottautua pelin juonesta ja hortoilla ilman päämäärää.
Manzosin mukaan tuo tunne juontuu jo ihan pelien teknologisista rajoitteista. Pelaaja haluaa kokeilla, mikä kaikki pelissä on mahdollista.
Tässä mielessä Breath of the Wild räjäytti pankin. Se tarjoaa pelaajalle ennenkokemattoman tunteen siitä, että pelissä voi tehdä mitä tahansa.
– Breath of the Wildin alussa on sellainen kuuluisa kohta, jossa Link pysähtyy jyrkänteen ylle ja eteen avautuu laaja maisema. Siitä saa oikeasti mennä ihan mihin suuntaan tahansa ja kehittää hahmoa vähitellen. Pelaaja voi itse päättää esimerkiksi pelin keston.
Monet 2000-luvun suositut toimintapelit ovat niin kutsuttuja avoimen maailman pelejä, joissa laajan maailman tutkiminen on yksi osa seikkailua. Manzosin mukaan muut pelit kuitenkin ohjaavat pelaajaa paljon enemmän.
– Esimerkiksi Assassin's Creed -peleissä (2007–), jotka on tosi suosittuja avoimen maailman pelejä, tuntuu siltä, että pelin tekijä on koko ajan vähän huolissaan siitä onko pelaajalla tarpeeksi tekemistä.
Toki myös uusissa Zelda-peleissä on tarina, mutta pelaajaa ei pakoteta seuraamaan sitä. Kaikenlaiset sivujuonet, pikkutehtävät ja maailman tutkiminen vievät huomion pois tarinan edistämisestä. Tärkeintä on ihan vain pelaaminen.
Peli, jossa voi tehdä mitä vain
Nyt julkaistu The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom jatkaa Breath of the Wildin tarinaa. Ganon on kukistettu, Zelda pelastettu ja rauha on maassa... ainakin kunnes demonikuningas herää henkiin ja prinsessa on jälleen pulassa.
Uudessa pelissä on edeltäjänsä tavoin avoin maailma, mutta se on vielä entistäkin valtavampi. Aiemmin pelattavana olleen kartan lisäksi pelaaja seikkailee myös taivaalla leijuvilla saarilla.
Kiinnostavampaa kuitenkin on, millä tavalla peli eroaa edeltäjästään. Manzosin mukaan yksi elementti nousi vahvasti esille jo peliä koskevissa ennakkojutuissa. Peli antaa pelaajan liittää mitä tahansa löydettyjä esineitä toisiinsa. Yhdistelemällä voi synnyttää esimerkiksi työkaluja, aseita, siltoja tai vaikka lennokkeja, joilla lentää esteiden yli.
Pelin saamien arvostelujen mukaan mahdollisuudet tuntuvat lähes rajattomilta. Samalla pelintekijän ohjaama kokemus vähenee entisestään.
– Ei ole vain tiettyä ongelmaa, joka ratkaistaan tietyllä tavalla. Kyse on siitä, että pelaajalle annetaan välineitä, joilla keksiä omia ratkaisuja.
Mallia Minecraftista ja Robloxista
Tears of the Kingdomin ensimmäisten arvioiden perusteella uudenlainen tapa ratkoa ongelmia lisää pelaamisen nautintoa. Manzos näkee tässä yhteyden viime vuosien isoimpiin hittipeleihin kuuluviin Minecraftiin ja Robloxiin.
– Niissä on tarkoituksena, että pelaaja ikään kuin itse luo pelin sisällön. Se liittyy jakamiskulttuuriin. Omaa pelaamista striimataan tai siitä tehdään YouTube-videoita tai pelataan kavereiden kanssa ja kerrotaan, mitä on itse tehnyt.
– Käsittääkseni Tears of the Kingdom menee vielä enemmän siihen suuntaan, että se ottaa mallia hiekkalaatikkopeleistä eikä niinkään seikkailupeleistä.
Manzos korostaa, että hän ei itse ole päässyt vielä pelaamaan uutta Zeldaa, vaan on sen osalta kansainvälisen pelimedian tietojen varassa. Torstaina julkaistut pelin ensimmäiset arvostelut tukevat hänen havaintojaan.
– Peli sai minut tuntemaan itseni koko ajan sankariksi. Se näytti, että hullut ideani rakentaa hassuja autoja olivat nokkelia ja hauskoja. Se näytti, että keräämällä vähän rohkeutta pystyn päihittämään vihollislauman pelkillä kepeillä ja kivillä. Se näytti, että voin hypätä lentävältä saarelta tuntemattomaan ja löytää tieni, The Telegraph-lehti kirjoittaa arviossaan.
Tears of the Kingdomista vaikuttaisi ensitietojen valossa tulevan mahdollisesti lähes Breath of the Wildin kaltainen arvostelumenestys. Kritiikkejä kokoavalla Metacritic-sivustolla pelin arvostelujen keskiarvo on tätä kirjoittaessa 96 pistettä sadasta.