Vapaan hiihtotavan 50 kilometrin SM-kilpailusta Ristijärven Saukkovaaralla tuli keväällä 2021 hirvittävä ihmiskoe, kun lämmin sää teki kelin luisteluhiihtäjille raskaaksi.
Stadionille hoippui kierrosten täyttyessä tajunnan rajamailla olevia kansallisia hiihtäjiä, eikä A-maajoukkuemiestenkään suu ollut vehnäsellä.
Porilainen tohtori Tuomas Zacheus on intohimoinen kestävyysjuoksumies, jonka arvokalenterissa hiihto ei mahdu edes samalle viikolle kuin maraton.
Nyt oli kuitenkin tarjolla niin jaloa tavaraa, että Zacheus innostui twiittaamaan suunnilleen näin: ”Äijät on ihan tillin tallin. Mahtavaa katsoa!”
Näin hän tiivisti muutamaan sanaan kestävyysurheilun raadollisuuden ja suosion perustan. Kovin harvalle kun ovat lopulta tarjolla ne huippu-urheilun maailmat ja mielentilat, joihin pitkänmatkanhiihtäjä, 50 kilometrin kävelijä, maratoonari tai pyöräilijä säännöllisesti pääsevät retriitille.
Nuorena maailman lahjakkaimmaksi maileriksi katsottu Ari Paunonen käy tuoreimmassa Huippu-urheilu-uutisten numerossa läpi, miten suomalainen kestävyysjuoksu ja -urheilu voivat.
Pohjolassa sija 26
Paras suomalainen kympinnielijä oli viime kaudella 26:nneksi paras, Pohjolassa. Maailman parhaita naisia vastaan Suomen miehillä ei ole jakoa, kun mennään 5 000:ta metriä pidemmille matkoille.
Kotimainen huippukilpailujärjestelmä on käytännössä hylännyt kestävyysjuoksun; edes 5 000 metrin kilpailuille ei tahdo löytyä sijaa.
Hiihdon MM-saalis oli yksi mitali – kansainvälinen kilpailutilanne huomioiden hyvin heikko esitys.
Samaan aikaan kontrasti huutaa: vuodesta 2002 lähtien miesten kestävyysjuoksussa on saavutettu kolme arvokisavoittoa. Muista lajiryhmistä vain miesheittäjät ovat pystyneet samaan.
Rima yhä korkealla
Mutta jos kestävyysurheilu onkin Suomessa kovilla sekä määrässä että laadussa ja alan sivistyskin hieman harmaantuvaa kansanperinnettä, rima killuu kuitenkin yhä kunnioitettavassa korkeudessa.
Muuta ei voi päätellä, kun on seurannut, millaisia uutisia maailmalta on viime aikoina kestävyysurheilun tiimoilta virrannut.
Ruotsissa suunnistettiin viikonloppuna sikäläinen Jukola eli Tiomila-viesti. Skellefteåån matkusti moni lajinostalgikko tippa linssissä, sillä tapahtuma vietiin läpi uljaassa alkuperäismuodossaan viimeisen kerran.
Vuonna 2024 Nynäshamnissa pidetään yöllä taukoa – vaikka Tiomilan viehätys on aina perustunut juuri läpimärkään, kylmään, pimeään, urheilijoista kaikki mehut taito- ja fysiikkapuolella puristavaan metsään.
Leikitelläänpä ajatuksella, jossa Ranskan ympäriajon pitkällä vuoristoisella etapilla olot kävisivät sään takia ”liian” raskaiksi.
Kävisikö silloin laatuun, että kuskit ohjattaisiin muutamaksi tunniksi tienvarren bistroihin maistelemaan juustoja? Niinpä.
Hyvästi maraton
Maratonjuoksun absoluuttisessa arvoasteikossa EM-status ei ole aikoihin ollut kovaa valuuttaa, kun lajia hallitsevat brutaalisti Itä-Afrikan maita edustavat tai niistä muiden edustuspaitojen täytteeksi ostetut juoksijat.
Britannian ennätysmies Mo Farah on hänkin somalialaissyntyinen, ja Britanniaan eli Birminghamiin 2026 päättyy myös maratonjuoksun tuolloin 92-vuotias EM-kisatraditio.
Monen yleisurheilua lähinnä arvokisojen aikaan seuraavan voimakkaimmat mielikuvat liittyvät 50 kilometrin kävelyyn.
Laji onkin tarjonnut huikeaa huippukestävyysurheilun estetiikkaa, kun auringonpaahteen, matkan ja vauhdin pyhä kombinaatio on kypsyttänyt uskalikot totaalisesti ja joskus vaarallisestikin.
Ensin kuninkuusmatkaa kuohittiin 15 kilometrillä. Pariisin olympiakisoissa 2024 nähdään sitten lopullinen häväistys, kun 35 kilometrin henkilökohtaisen kilpailun korvaa sekaviesti Eiffel-tornin maisemissa.
Näin alistetaan urheilijoiden olympiaunelmat Pariisin matkailumainonnalle. Jota kaupunki ei edes tarvitse.
Pekka Holopainen
Kirjoittaja on porilaislähtöinen kolumnisti ja ainoa urheilutoimittaja, joka on valittu Vuoden journalistiksi Suomessa.
Mitä ajatuksia juttu herätti? Voit keskustella aiheesta 23.5. klo 23 asti.