Kun viimeistelin tämän tekstin, olin juuri elänyt puoli vuosisataa. Kuolema lienee lähempänä kuin syntymä, mutta ei ehkä vielä kulman takana.
Vanhetessani huomaan pohtivani, että asiat ovat yhtä aikaa parantuneet ja huonontuneet. 50 vuodessa moni utopia ehtii toteutua ja muuttua samalla dystopiaksi.
Kysymys on samalla toivosta ja epätoivosta, siitä, mihin perustaa toivo sinä lyhyenä aikana joka meillä on jäljellä.
Muistoni ulottuvat aikaan, jolloin Viron lippu oli Pahkasika-nimisen hupilehden vitsi. Tosielämän kovia faktoja sen sijaan olivat Neuvostoliitto ja YYA-sopimus.
Koulussa oppimani asiat katosivat melko yllättäen, ja niiden tilalle tuli uusia maita ja arvoja. Hankalinta tämä oli niille, jotka olivat rakentaneet elämänsä vanhan todellisuuden varaan.
Paavo Väyrystä harmittanee yhä, että hän ei ole Kekkosen seuraaja ja maan isä. Mutta useimmat muut solahtivat uuteen sopuisasti.
Lapsuuteni Suomi oli mielestäni hieman kuin Orbánin Unkari, länsimaisia yhteiskuntia jäljittelevä autoritaarinen valtiomuodoste. Silti muistoni ovat valoisia. Aurinko paistoi kuralätäköiden pintaan Kekkosen aikanakin. Sitä paitsi lopuksi Kekkonen väistyi, kuten nykyisetkin tosiasiat joskus.
Kokemukseni yhteiskunnasta, jossa vallitsi eri todellisuuskäsitys kuin nyky-Suomessa, auttavat ymmärtämään niitä, jotka tulevat esimerkiksi Venäjästä tai arabimaista. Tiedän hyvin, että lapsuus on sielläkin värikäs, ja moni outo käsitys totta.
Pyrkimys tunnistaa ja rajata oma porukka on nytkin tärkeämpää kuin maailman muuttaminen.
Lapsuudessani pelättiin ydinsotaa. Nyt ydinsota on vielä todennäköisempi, mutta kuka enää jaksaa pelätä? 1990-luvun alussa olin varma, että demokratia, avoimuus ja suvaitsevaisuus lisääntyisivät. Että yhtään tyrannia ei jäisi pönöttämään mausoleumin päällä. Patsaat kaadettiinkin, mutta jalustat jäivät pystyyn ja niille riittää kiipijöitä.
Pyrkimys tunnistaa ja rajata oma porukka on nytkin tärkeämpää kuin maailman muuttaminen. 1980-luvulla oli erikseen oikeistolaisten ja vasemmistolaisten rauhanaate, nyt on erikseen oikeistolaisten ja vasemmistolaisten, tai liberaalien ja konservatiivien ihmisoikeudet.
Tyrannia ei väisty, koska tarve löytää oma heimo ja klaani eivät väisty, eikä siksi myöskään toisten mustamaalaaminen, inho ja viha, ihmisten, heimojen ja maiden synty, uudelleenmäärittely ja kilpailu.
Ihmiset tuntevat Yhdysvaltain sisäpolitiikan, mutta kuka jaksaa soittaa mummolle maakuntaan?
2000-luvun alussa uskoin, että internet lisää tietoa ja yhdistää ihmiset. Kännykässä on jo enemmän informaatiota kuin kaikissa maailman tietokoneissa lapsuudessani, mutta kärsivällisyys lukea on kadonnut jonnekin. Oma keskittymiskykynikin näyttää olevan noin 40 sekuntia kerrallaan.
Autot näyttävät siltä, miltä lapsuuteni Tekniikan maailman tulevaisuuden autoja koskevissa artikkeleissa. Mutta minne autolla ajaisi? Autolla ajo on ylipäätään epäilyttävää touhua. Lapsuudenkesien kirkonkylien raitit ovat hiljentyneet. Tyhjien näyteikkunoiden edessä köpötetään rollaattorilla ja ryystetään viimeiset tuopit.
Ihmiset tuntevat Yhdysvaltain sisäpolitiikan, mutta kuka jaksaa soittaa mummolle maakuntaan? Yksinäisyys, ulkopuolisuus ja hylätty vanhuus on aina vain yleisempää, möly kaukaisesta vääryydestä koko ajan kovempaa.
Utopia ei toteudu kylvämättä seuraavan katastrofin siemeniä.
Kehitys kehittyy, mutta valmista ei tule. Utopia ei toteudu kylvämättä seuraavan katastrofin siemeniä. Ihminen muuttuu niin paljon hitaammin kuin teknologia ja tieto.
Nyt rakennetaan vihreä siirtymä ja päästään eroon öljystä, mutta samalla muutetaan maaseutua tuulivoimapuistoksi ja akkuteollisuuden vaatimiksi kaivoksiksi. Joskus vielä huomataan, että ei sekään niin vihreää ollut. Varmaa on, että tämänkin ajan ideologioista tulee krapula.
Ikääntymisen lohtu on, että sekä oman itsen että ihmiskunnan keskeneräisyys vähän kerrassaan kaivertuu sielun ja lihan uurteisiin. Kun ei kuvittele olevansa puhtoinen ja erehtymätön, voi joskus olla iloksi toisille erehtyväisille. Kun ei tavoittele kaiken muuttamista, voi muuttaa ainakin jotain.
Vanheneminen on parempi kuin sen vaihtoehto, kuolema. Ihmisen kasvuun kuuluu kutistuminen ja samalla vapautuminen. Kun ymmärtää, että omat mielipiteeni eivät ehkä olekaan maailman keskipiste, on valmis avoimeen maailmaan. Haluan sitä yhä lisää, epävarmaa, outoa, ihmeellistä elämää.
Janne Saarikivi
Kirjoittaja on 50-vuotias, elossa ja elämästä kiitollinen
Juurien kesä Yle Radio 1:ssä, Yle Teemalla ja Yle Areenassa: tuntemalla menneen voimme ymmärtää nykyhetkeä ja suunnata tulevaan.
Kolumnista voi keskustella 11.7. kello 23.00 saakka.